Naiset sotarikollisina Saksassa

Pienen joukon demonisointi psykopaateiksi loi suojaavan etäisyyden normaaleihin naisiin.

Kauan vallalla olleen käsityksen mukaan naiset olivat Kolmannessa valtakunnassa puolueettomia aikalaisia, elleivät peräti kansallissosialismin uhreja. Naiset toimivat kuitenkin SS:n jäseniä ja keskitysleirien vartijoina sekä pahoinpitelivät julmasti naispuolisia vankeja.

Lääkäreiden ja sairaanhoitajien roolissaan he avustivat ihmiskokeiden teossa ja eutanasiaohjelmissa.

Sosiaalihuollon työntekijöinä he valikoivat niin sanottuja alempiarvoisia naisia pakkosteriloinnin kohteiksi.

Historiantutkija Kathrin Kompisch tarttui omalle sukupuolelleen arkaan aiheeseen ja analysoi kirjassaan Täterinnen – Frauen im Nationalsozialismus (Nainen – Sotarikollinen. Naisten asema kansallissosialismissa) ensimmäistä kertaa naispuolisten rikoksentekijöiden kirjoa kansallissosialistisen terrorin kaudella.

Kompisch väittää kirjassaan, että tähänastinen tutkimus on esittänyt kolmannen valtakunnan naisen roolin kliseenomaisesti joko erityisen julmana tai täysin viattomana.

Niistä muutamista harvoista naisista, jotka joutuivat sotarikosoikeudenkäynneissä syytettyjen penkille, tehtiin mystisen patologisia tapauksia. Heidän tekonsa kuitattiin järkyttävinä poikkeustapauksina.

Pienen joukon demonisointi julmiksi psykopaateiksi loi suojaavan etäisyyden niin sanottuihin normaaleihin naisiin.

Käsitys, jonka mukaan suuri osa naisista toimi 1933–1945 kotirouvina, vääristää Kompischin mukaan todellisuutta.

Naisia oli hallinnossa ja talouselämässä, ja kansallissosialistinen hallitus pyrki mobilisoimaan naisia erityisesti sotatalouden palvelukseen.

Naiset myös toimivat miesten tavoin lukuisissa kansallissosialistisissa yhdistyksissä.

Naiset suorittivat sotapalvelusta SS:n ja armeijan esikunnan aputyövoimana miehitetyillä alueilla ja SS:n erikoisyksiköissä sekä kirjoittivat raportteja joukkoteloituksista. SS:n vanginvartijoina naiset vartioivat naispuolisia keskitysleirivankeja.

Gestapossa he toimivat sihteereinä ja pitivät pöytäkirjaa kuulusteluista, joissa kuulusteltavia kidutettiin.

Lääkärin roolissaan he suorittivat keskitysleireillä ihmiskokeita ja olivat aktiivisesti mukana kansallissosialistisessa eutanasiaohjelmassa.

Sodan jälkeen suurinta osaa sotarikollisiksi luokiteltavista naisista ei vedetty tilille teoistaan, joten he saattoivat elää kaikessa rauhassa.

Perusolettamus naisten syyttömyydestä kesti pitkälle 1960-luvulle, kunnes feministinen historiantutkimus ryhtyi tutkimaan, olivatko naiset olleet osallisia natsivaltion toimiin.

Tutkijat päätyivät siihen tulokseen, että miespuoliset kansallissosialistit olivat systemaattisesti estäneet naisten pääsyn valta-asemiin, mikä feministisen historiantutkimuksen näkökulmasta todisti, että natsien patriarkaalinen yhteiskuntajärjestelmä oli alistanut naisia.

Niin naiset voitiin julistaa paremmaksi sukupuoleksi.

68-sukupolvi yritti vetää isiään ja isoisiään tilille Hitlerin ajan hirmuteoista. Tällöin ei tullut mieleenkään kysellä, mitä äidit ja isoäidit olivat tehneet.

Kathrin Kompisch myöntää, että naiset osallistuivat harvoin suoraan kansanmurhien toteutukseen, mutta se ei johtunut siitä, että he olisivat kieltäytyneet palvelemasta kansallissosialistista valtiota tai asettuneet sitä vastaan.

Naisia ei vain otettu mukaan.

Kathrin Kompisch: Täterinnen – Frauen im Nationalsozialismus. Böhlau Verlag. Köln 2008.

Tänään vietetään vainojen uhrien kansainvälistä muistopäivää.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi