Nixonin jälkeen Amerikkoja on ollut kaksi

Eronneen presidentin luoma yhteiskunnan jako näkyy yhä

Marraskuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun republikaanien Richard Milhous Nixon valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. 1974 hän joutui eroamaan kesken toisen kautensa Watergate-skandaalin vuoksi.

Sekä Nixonista että Watergatesta on kirjoitettu jo niin paljon, että uuden kirjan tarpeellisuutta voi epäillä. Rick Perlstein on kuitenkin onnistunut löytämään aiheeseen tuoreen näkökulman. Hänen kirjansa Nixonland ei ole niinkään poliittista kuin poliittisen kulttuurin ja poliittisten tunteiden historiaa.

Nixon-elämäkerta tai Watergate-historia se ei ole. Itse asiassa Watergaten ratkaisuvaiheita ei edes käsitellä.

Kirjan päähenkilöksi Perlstein on tarkoittanut sen hypoteettisen äänestäjän, joka vielä 1964 äänesti kansalaisoikeuksien puolesta taistelleen demokraattien Lyndon B.  Johnsonin ylivoimaiseen voittoon, mutta oli vuoteen 1972 tultaessa valmis suomaan kansalaisille valehtelevalle Nixonille yhtä suuren voiton.

Tämän äänestäjän mielenmuutosta ja siihen johtanutta kehitystä Perlstein pyrkii kuvaamaan ja selittämään.

Vuodesta 1965 lähtien amerikkalainen yhteiskunta joutui käymistilaan, josta pulppusi toisille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, toisille taas ennennäkemättömiä uhkia.

Kun vielä 1964 kansalaisoikeuksia massiivisesti edistänyt presidentti Johnson kuvasi yleistä olotilaa toiveikkaimmaksi sitten sen, kun Kristus syntyi Bethlehemissä, jo seuraavana vuonna mustien asuttaman Wattsin kaupunginosan mellakat Los Angelesissa toivat synkkiä pilviä tuon toivon taivaalle.

Ja siitä eteenpäin kaaos vain kasvoi. Rotumellakoita eri kaupungeissa, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn salamurhat, demokraattien kaoottinen puoluekokous Chicagossa 1968, Vietnamin sodan aiheuttamat mielenosoitukset ja opiskelijalevottomuudet kaikki murensivat uskoa amerikkalaisen yhteiskunnan konsensukseen ja yhtenäisyyteen.

Ehkä konsensusta ei koskaan ollut todellisuudessa ollutkaan. Toisten unelmat olivat toisille uhkia. Monet amerikkalaiset olivat lopulta valmiita jopa tappamaan toisia amerikkalaisia, jos nämä ajattelivat eri tavalla esimerkiksi rotukysymyksestä, Vietnamin sodasta, huumeista, homojen oikeuksista tai vaikkapa sukupuolivalistuksesta.

Ajanjaksoa on hyvästä syystä joskus kutsuttu toiseksi Amerikan sisällissodaksi. Perlstein onkin omistanut kirjansa kaikille niille amerikkalaisille, jotka vuosina 1965–1972 joutuivat toisten amerikkalaisten tappamiksi ideologisista syistä. Uhreja oli kummallakin puolella.

Hän kuvaa vakuuttavasti, millaiset negatiiviset tunteet 1960-luvun puolivälistä lähtien alkoivat purkautua ja miten hyvin Nixon tilanteen ymmärsi ja hyödynsi.

Nixon tajusi, että amerikkalaisten "kunnon kansalaisten" enemmistö ei katsonut hyvällä yhteiskunnallista rauhaa ja vakautta uhanneita ilmiöitä kuten sodanvastaisia mielenosoittajia, hippejä ja anarkisteja.

Hän kehitti tehokkaan termin "hiljainen enemmistö", jonka puhemies hän julisti olevansa. Tämä enemmistö oli kyllästynyt liberaaleihin "huutajiin" ja kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Perlstein analysoi uskottavasti myös Nixonin omia katkeruuden, itsesäälin ja vihan tunteita ja niiden näkymistä hänen politiikassaan.

Perlsteinin mukaan suhtautuminen Nixoniin polarisoi amerikkalaiset niin tehokkaasti, että jako näkyy vielä tänäänkin eikä häviä ihan lähiaikoina.

Nixonista tuli jakolinja, jonka kummallakin puolella oltiin yhtä varmoja siitä, että vastapuolen voittaessa kaikki hyvä ja säädyllinen tuhoutuisi. Vastustajien voitto merkitsisi suorastaan Amerikan loppua. Samat rintamalinjat ovat näkyvissä edelleen, väkivalta vain on laantunut.

Kysymykset, jotka nykyään jakavat äänestäjät "punaisiin" ja "sinisiin" osavaltioihin, ovat pitkälti samat kuin ennenkin: homoseksuaalien oikeudet, abortti, rotu ja sota.

Nixonland on hyvä esimerkki historiallisen lähdemateriaalin sähköistymisestä. Suuri osa Perlsteinin lähteistä on digitoituja tekstejä ja kuvanauhoja, jotka ovat kaiken kansan saatavilla internetissä, osa ilmaiseksi, osa maksusta.

Esimerkiksi Nixonin kuuluisa Checkers-puhe (nimi tulee Nixonin koirasta) vuodelta 1952 on katsottavissa YouTubesta.

Yksi kirjan luvuista, joka käsittelee demokraattien sekasortoista Chicagon-puoluekokousta vuodelta 1968, on kokonaan tv-lähetyksen transkriptia. Perlstein pyrkii välittämään lukijalle ajan yleistä ilmapiiriä muun muassa kertomalla, millaisiin otsikoihin tavallinen lehdenlukija päivittäin törmäsi. Keino on tehokas.

Yksi Perlsteinin suuri etu on se, että nuoren polven historioitsijana hän tuntee populaarikulttuurin ja ymmärtää sen vaikutuksen politiikkaan ja päinvastoin. Hän noteeraa ajankohtaiset elokuvat, tv-sarjat, rock-musiikin ja kirjallisuuden.

Nixonin lempielokuva oli 1970 kahdeksan Oscaria voittanut Panssarikenraali Patton, jonka hän katsoi yhä uudelleen.

Kiinan-matkan edellä keväällä 1972 hänen kiinalaiset isäntänsäkin katsoivat Pattonin päästäkseen sisälle Nixonin ajatusmaailmaan.

Vuonna 1971 alkaneen tv-sarjan Perhe on pahin sympaattisimmaksi hahmoksi oli tarkoitettu perheen liberaali vävypoika, mutta Nixonin kannattajien suosikiksi tulikin perheen änkyräkonservatiivinen isä Archie Bunker.

Nixonlandissa näyttämölle marssivat myös julkkikset, joita kumpikin puoli mielellään käytti kannatuksensa lisäämisessä.

Demokraateilla olivat Jane Fonda, Warren Beatty, Shirley MacLaine ja Robert Redford, republikaaneilla taas Bob Hope ja John Wayne.

Nixonland on historiantutkimuksena huippusaavutus. Se on runsaudensarvi ja silmienavaaja, jota parempaa johdatusta amerikkalaisen poliittisen kulttuurin lähihistoriaan saa hakea. Kirja on erityisen hyödyllistä luettavaa tulevien Yhdysvaltain presidentinvaalien alla.

Rick Perlstein, Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America. Scribner 2008. 881 s.

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi