Pakko olla onnellinen – vai onko?

Professori Eric G. Wilsonin kirja ylistää melankolian dynaamisuutta

Tie helvettiin on päällystetty onnellisilla suunnitelmilla, jotka ylenkatsovat tai torjuvat oikeutetun melankolian.

Kovaa tekstiä, Amerikan onnelasta.

Professori Eric G. Wilsonin tuoreessa kirjassa Against Happiness – In Praise of Melancholy (Onnellisuutta vastaan – melankolian ylistys) on vain 150 sivua, mutta ne riittävät vakuuttamaan lukijan siitä, että onnellisuuden pakko tappaa inhimillisyyden.

"Kun yksilö luopuu oikeudestaan tuntea melankoliaa, joko onnellisuuspsykologialla, positiivisuusjargonilla tai vaaleanpunaisilla pillereillä, hänestä tulee lattea ja latteudessaan vaarallinen", Wilson sanoo.

Melankolian oikeutusta puolustavalla kirjalla on hymiön värinen kansi, kirkkaan keltainen, ja hyvästä syystä: mitä pitemmälle lukija etenee, sitä iloisemmaksi hän tulee. Teesi on yksinkertainen ja ikivanha: vain kokemalla äärimmäisen surun voi kokea myös suuren ilon.

Melankolia ei ole apatiaa vaan dynaaminen tila, joka puskee ihmisen eteenpäin, kasvuun.

Nimestään huolimatta Wilsonin kirja ei ole pamfletti vaan tarkkanäköinen, runollisen kauniisti kirjoitettu tutkielma, jonka ei soisi hukkuvan kirjakauppojen onnellisuusopusten valtamereen.

Parasta on, että viime vuosien laaja psykiatrinen kirjallisuus samasta aihepiiristä on kääntynyt englannin kielen professorina työskentelevän Wilsonin päässä sanomaksi, jota iltapäivälehdenkin lukija ymmärtää. Kirja on nautinnollista luettavaa, kirjoittajan kiukulla terästetty sonaatti.

Wilsonia kismittää, että 85 prosenttia yhdysvaltalaisista sanoo olevansa erittäin onnellisia tai ainakin onnellisia, kun hän itse näkee ympärillään kuplamuoviin käärittyä epätoivoa, piittaamattomuutta ja yksilöllistä ja kansallista pelkoa, joka naamoidaan onnellisuuden tieteeksi.

Positiivisuusmania ja onnellisuustiede ovat vallanneet myös Suomen, joten on hyvä katsoa, mistä se on meille tullut: Yhdysvalloista, tietenkin.

Amerikkalainen unelma on länsimainen unelma, jonka perusta on Benjamin Franklinin rustaamassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa: jokaisella on oikeus "elämään, vapauteen ja omaisuuteen". Tämä tarkoittaa: tie onneen käy tavaran haalinnan kautta.

Viime kädessä amerikkalaisesta elämästä, vapaudesta ja omaisuudesta käy koko muu maailma, joka pitää saada haltuun jos ei muulla, niin sotaretkillä.

Henkilökohtaisen onnen haalinnassa ei ole varaa eikä aikaa suruun, saati myötätuntoon muita tai edes itseä kohtaan. On painettava eteenpäin ja tukittava statusahdistus keinoilla millä hyvänsä.

Wilsonin mielestä amerikkalainen unelma on painajainen, joka on vaaraksi elämälle itselleen.

Mitä hyvää voi seurata kulttuurista, joka tekee kaikkensa, ettei tarvitsisi surra, vanheta tai kuolla? Amerikkalaisen unelman päätepiste on addiktio latteaan ostarimentaliteettiin, jossa soi ikuinen muzak. Onnellisuusaddikti on zombi, jota valtakoneisto voi ohjailla miten haluaa.

Wilson tekee selväksi, ettei hän romantisoi masennusta, vaan liputtaa oikeutetun melankolian puolesta, joka on eri asia kuin kliininen depressio. Wilsonin mielestä oikeutettu melankolia, olipa sen alkuperä yksilön perusrakenteessa tai häntä kohdanneissa pettymyksissä ja menetyksissä, saa aikaan sydämen turbulenssin, jonka ansiosta ihminen kyseenalaistaa elämänsä status quo -tilan.

Vain vierailemalla oman syvyytensä syövereissä ihminen voi luoda uusia tapoja nähdä ja kokea oma itsensä ja ympäröivä maailma.

Yhdysvallat on yksilön maa, joten Wilsoninkin esimerkit melankolian dynaamisesta voimasta ovat yksilöllisiä.

Hän kuvaa hienosti Beethovenin, Händelin, John Keatsin, Willian Blaken ja taidemaalari Georgia O'Keeffen melankoliasta syntyneen taiteen. Kiintoisimmat esimerkit ovat kuitenkin tuoreempia.

Bruce Springsteenin melankolia synnytti Nebraska-albumin. John Lennon löysi melankolialleen purkautumistien suhteessaan Yoko Onoon. Lauluntekijä Joni Mitchell taas joutui yhdeksänvuotiaana polion vuoksi sairaalaan juuri ennen joulua ja melankolian valtaamana alkoi laulaa sairasvuoteellaan.

On harmi, että kaikki Wilsonin esimerkit ovat taiteilijoita, sillä melankolian kasvattava voima ei ole pelkästään luovien nerojen ominaisuus. Se on meissä kaikissa, ellemme heittäydy pakotettuun positiivisuuteen.

Paras varjella melankoliaamme, sillä muuten päädymme asumaan ikuiseen Gotham Cityyn, jota hallitsee Jokerin vääristynyt, veitsellä terästetty pakkohymy.

Eric G. Wilson: Against Happiness – In Praise of Melancholy. Farrar, Strauss & Giroux.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi