Pehmoateistit käyvät tv-evankelistojen kimppuun

Pyhien kirjojen lukeminen kirjaimellisesti on kaikkein alkeellisinta teologista ajattelua.

En tiedä, onko väärin sanoa, että syyskuun 11. päivä 2001 synnytti uusateismin.

Ainakin kyseisen päivän tapahtumien myötä maailmaan tupsahti useampi kuin yksi tutkielma, jossa maailman pahuuden – terrorismi lieveilmiönään – nähdään sikiävän yhdestä ja vain yhdestä lähteestä: fanaattisesta uskonnollisuudesta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kaikki suuret monoteistiset uskonnot – kristinusko, juutalaisuus ja islam – ovat uusateistien vinkkelistä yhtä kelvottomia.

Esimerkiksi Sam Harris menee uskon arvostelussaan niin pitkälle, että asettaa kirjassaan Uskon loppu (2007) kyseenalaiseksi koko uskonnollisen suvaitsevaisuuden käsitteen.

Yhdysvaltalaisen teologian professori John F. Haughtin mielestä uusateismin edustajat liioittelevat ja vääristelevät: heidän kuvailemansa uskonto on uskonnon irvikuva, ja edustaa korkeintaan fundamentalistien tai kreationistien käsitystä uskonnon asemasta ja tehtävästä.

Molemmat osapuolet ovat hakoteillä, väittää Haught.

Haughtin mielestä Raamatun kirjaimellinen tulkinta on virhe numero yksi. Toinen virhe on pitää Jumalaa jonkinlaisena tieteellisenä hypoteesina, jonka totuutta voidaan testata.

Kreationistien virhe on lähteä mukaan tähän leikkiin: Jumala on Hyvyyden, Totuuden ja Kauneuden lähde, totuudenetsinnän ja todistelujen edellytys, ei niiden kohde.

Kirjassaan God and New Atheism Haught esittää myös huomion, jonka mukaan tiede sisältää proseduureissaan sellaisen määrän uskoa ja toivoa, että niiden rajaaminen tieteen ulkopuolelle tekisi tieteenteon mahdottomaksi.

Uusateistien tieteellinen puritanismi, jossa maailmanselitysten alku ja loppu on evoluutioteoria, on "selitysmonismia" (explanatory monism), joka katkaisee inhimilliseltä tiedonhankinnalta siivet rajaamalla sallitun tiedon muodot liian ahtaiksi.

Ilmiöitä ei voida Haughtin mielestä selittää vetoamalla yhteen selitysmalliin.

Haught kannattaa selityspluralismia. Uskontoa ja uskonnollisuutta voidaan lähestyä teologian, evoluutiobiologian tai vaikkapa kulttuurihistorian näkökulmasta: "Erilliset näkökulmat eivät kilpaile keskenään tai ole yhteensovittamattomia."

Päinvastoin, erilliset näkökulmat lisäävät tietoa, kertovat enemmän siitä, kuinka todellisuus makaa.

Se, että ihmismielen uskonnolliset taipumukset voidaan selittää evoluutiobiologian avulla – jos nyt edes voidaan – ei ole Haughtin mukaan minkäänlainen todiste uskonnon sisältöä vastaan. Jumala ei häviä, vaikka ihmisellä olisikin biologinen tarve selittää selittämätön jumalaolennon avulla.

Haughtin mielestä uusateistien kritiikki kallistuu liiaksi uskonnollisen fundamentalismin suuntaan. Kirjaimellisesti Raamattua tai Koraania lukevat eivät edusta teologista ajattelua parhaimmillaan vaan alkeellisimmillaan.

Jos uusateistit olisivat niin totuudenrakkaita kuin väittävät olevansa, heidän dialoginsa vastapuolena olisivat Karl Barthin tai Paul Tillichin kaltaiset teologian jättiläiset eikä joku tv-pastori Alabamasta.

Haught kutsuu uusateisteja "pehmoateisteiksi". Toisin kuin hard core -ateistit Nietzsche, Sartre ja Camus, pehmoateistit eivät vie ateismiaan loppuun saakka vaan nyppivät rusinat pullasta.

John F. Haught: God and New Atheism. Westminster John Knox Press. 124 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi