Pystyykö Obama tekemään mitä tahtoo?

Ulkopolitiikan valtataistelu alkaa heti, kun presidentti vannoo virkavalansa

Useiden presidenttien ulkopoliittisena neuvonantajana toiminut Peter W. Rodman on kirjoittanut teoksen seitsemästä Yhdysvaltain presidentistä ulkopoliittisen johtajuuden näkökulmasta.

Rodman kuoli hieman kirjan valmistumisen jälkeen 64-vuotiaana.

Hän osoittaa, että suurista valtaoikeuksistaan huolimatta Yhdysvaltojen presidentit johtavat maatansa, ja monien mielestä demokratioiden maailmanyhteisöä, lopulta ilman suurempaa viisautta tai johdonmukaista näkemyksellisyyttä. Yhdysvaltojen vihollisleireissä Presidential Command varmaan saa paljon kiitosta.

Rodmanin avoin tilitys Yhdysvaltain ulkopoliittisen johtojärjestelmän kulissientakaisesta valtataistelusta tuskin poikkeaa ratkaisevasti useimpien muiden maiden tilanteesta, joten teoksella voisi olla yleisempääkin merkitystä.

Yhdysvalloissa presidentti nimittää yleensä oman puolueensa parhaimpia voimia keskeisiin ulko- ja puolustusministerin tehtäviin. Oman lisänsä tuo varapresidentti hallintoineen ja monet muut valtakeskittymät, joissa tehtaillaan ulkopolitiikkaa.

Tämä ei silti takaa poliittisen päätöksenteon linjakkuutta, vaan ehkä vain sen, että valtataistelu alkaa heti presidentin vannottua virkavalansa.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan muotoutumista on verrattu makkaran valmistamiseen; ongelma paloitellaan, lajitellaan, venytellään ja lopulta puristetaan ongelman ratkaisuksi: "yhdeksi ulkopolitiikaksi". Vankkana konservatiivina Rodmanin arvioissa republikaanipresidentit saavat ymmärtämystä tavalla, joka Barack Obaman valtaanastumisen yhteydessä hieman heikentää kirjan uskottavuutta.

George W. Bush omasi selkeän maailmankuvan ja vision, mutta teki kerta toisensa jälkeen virheitä politiikkansa muotoilussa. Historiankirjoitus tuskin päästää häntä näin vähällä.

Rodman kuitenkin havaitsee kulloisenkin presidentin vallankäytössä omat erityisominaisuutensa.

Richard Nixon suunnitteli keskeisimmät ratkaisunsa neuvonantajansa Henry Kissingerin kanssa, minkä seurauksena puolustushallinto ja pitkälle ulkoasiainhallinto nousivat kaksikkoa vastaan. Rodman jopa väittää epäuskottavasti, että tämä johti Watergate-skandaaliin, jonka seurauksena Nixon joutui väistymään kesken toisen kautensa.

Nixonin seuraaja Gerald Ford oli puolestaan skandaalin seurauksena "käsiraudoissa", millä Rodman tarkoittaa kongressin kasvanutta valtaa ulkoasioissa.

Roland Reagan astui valtaan 1982 osin siksi, että kanainvälinen tilanne oli kiristynyt. Neuvostoliitto miehitti Afganistania ja Jimmy Carter oli joutunut "nolatuksi" Iranin panttivankikriisin yhteydessä.

Yhtenäisen uhkakuvan ohella Reaganilla oli vankka idealistinen maailmankuva. siksi oletettiin, että hänelle on yhtenäinen hallinto tukenaan. Reagan ei Rodmanin mukaan kuitenkaan kyennyt sovittelemaan edes omien puolustus- ja ulkoministereittensä jatkuvissa riidoissa.

Carter ja Bill Clinton puolestaan kärsivät lahjakkaiden neuvonantajiensa päättämättömyydestä.

Rodman tuo uutta tietoa Kosovon sotaan liittyvästä Yhdysvaltojen sisäisestä valtataistelusta. Naton komentajana toiminut Wesley Clark sai äkillisesti potkut kesällä 1999. Presidentti Clinton kuvitteli, että kyse oli normaalista rotaatiosta.

Todellisuudessa Clarkin erottamisen hoiteli puolustusministeri Cohen, joka suhtautui varauksellisesti Clintonin hallinnon avainhenkilöiden toteuttamaan ja Clintonin visioita noudattavaan politiikkaan.

Rodmanin mukaan Yhdysvaltojen presidentin tulee olla voimakastahtoinen henkilö, jonka ulkopolitiikkaa muotoilee ja toteuttaa yksiselitteisesti ulkoministeri eikä puolustushallinto tai kansallinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja.

Hallitusten jäsenten tulee välittää hallintoihin presidentin tahtoa ja näkemystä, eikä sallia niiden ohjata itseään ja presidenttiä. Käytännössä tämä on mahdollista nimenomaan silloin, kun hallinnot ovat ammattilaisten käsissä, eivät "poliittisia hallintoja".

Rodmanin arviosta välittyy kuva, että vallasta väistyneen George W. Bushin hallituksen sisäiset kiistat liittyivät henkilökemioihin, eivät niinkään linjaerimielisyyksiin.

Yhdysvalloissa uumoillaan, että Obama olisi luopumassa suurimmasta osasta poliittisia suurlähettiläitä ja korvaamassa heidät karriaaridiplomaateilla tai alalla muutoin ansioituneilla kansainvälisten kysymysten ammattilaisilla.

Kirjoittaja on toiminut presidentin ulkopoliittisen neuvonantajana ja julkaissut viimeksi kirjan Vasemalta ohi: kamppailu Suomen ulkopoliittisesta johtajuudesta rautaesiripun varjossa 1945–1990.

Peter W. Rodman: Presidential Command. Alfred A. Knopf.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi