Reagan ja Gorbatšov lyhensivät kylmää sotaa

Kommunisteja kammoksunut presidentti kasvoi rauhan puolustajaksi

Marraskuussa tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisesta, joka johti itäblokin ja Neuvostoliiton hajoamiseen. Tämän päivän globaalin talouskriisin kourissa osoitetaan syylliseksi Yhdysvaltain presidenttiä Ronald Reagania ja hänen yltiökapitalistista politiikkaansa.

Tämä on asiallisesti perusteltu väittämä, mutta Reagan jäänee historiaan muista syistä. James Mann kuvaa kirjassa Rebellion of Ronald Reagan – A History of the End of the Cold War (2009) Reaganin "oikeistolaiseksi kapinalliseksi", jonka yhteistyöhakuinen Neuvostoliiton politiikka kauhistutti republikaanisen puolueen eri siivekkeitä. Reaganin ansioita on turha kiistää, kun arvioidaan, kuka vaikutti ja miten kylmän sodan päättymiseen.

Mann kuvaa henkilöhistorian metodilla Reaganin antikommunismia. Reaganin asenne oli syntynyt henkilökohtaisista kokemuksista 1940-luvulla, jolloin hän toimi elokuvanäyttelijöiden liitossa. Vielä vuonna 1984 hän kieltäytyi osallistumasta Juri Andropovin hautajaisiin, koska "ei halunnut kunnioittaa sitä miestä".

Muutos oli kuitenkin ovella. Reaganin kova linja oli ajanut maailman ydinsodan partaalle syksyllä 1983. Reagan käveli omien ennakkoluulojensa yli ja aloitti läheisen yhteistyön 1985 valtaan nousseen Mihail Gorbatšovin kanssa.

Mutta miten "kapinallinen oikeistolainen" kykeni itsenäisiin ratkaisuihin, joiden merkitystä tuskin kannattaa vähätellä? Hän suhtautui kyynisesti rauhanpolitiikkaan, muttei rauhaan tavoitteena. Vieraillessaan 1982 Bonnissa, missä 300 000 ihmistä marssi rauhan puolesta, Reagan totesi "haluavansa olla marssin eturivissä, mikäli se toisi rauhan yhtään lähemmäksi". Myös ydinaseiden vastustajana hän käveli omien periaatteidensa yli. Reykjavikissa syksyllä 1986 Reagan säikäytti kaikki avustajansa julistamalla tavoitteekseen ydinaseettoman maailman.

Kaikkein selkeimmin Reagan otti etäisyyttä oman puolueensa konservatiiveihin omaksumalla toisella presidenttikaudellaan näkemyksen, että Neuvostoliiton sosialistinen järjestelmä kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Mann osoittaa, että Reaganiin vaikutti tutkija Susanne Massien teos The Firebird, joka kertoi Venäjän kulttuurista ja uskonnon noususta, myös maan sisäisistä sosiaalisista vaikeuksista.

Kirjan vaikutus oli merkittävä. Republikaanien konservatiiviset haukat, kremnologit ja antikommunisitit saivat väistyä, kun Reagan halusi aloittaa uusien avausten politiikan. Reagan alkoi harjoittaa marraskuusta 1985 yhteistyöhakuista kanssakäymistä NKP:n johtoon nousseen Mihail Gorbatšovin kanssa.

Mann kuvaa miten hänet valtaan nostaneet konservatiiviset kolumnistit (George H. Will),ulkopoliittiset realistit (Henry Kissinger) ja tiedusteluyhteisö (CIA) sekä Pentagon vastustivat näkemyksiä, että muutos Neuvostoliitossa olisi luonteeltaan merkittävä, puhumattakaan, että muutos johtaisi järjestelmän romahdukseen.

Todettakoon, että nämä konservatiivipiirit pitivät myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien, huolen siitä, että Neuvostoliiton muutokseen ei juurikaan uskottu. On syytä panna merkille, että ensimmäisen vierailunsa Neuvostoliittoon Reagan teki Helsingin kautta, missä hän piti merkittävän puheen Finlandia-talossa toukokuussa 1988.

Mann korostaa ettei kylmän sodan päättymisessä ratkaisevaa roolia esittänyt "tähtien sota", kuten neokonservatiivit myöhemmin uskottelivat. Reaganin ulkoministerinä pitkään toiminut George Schulz nousee yhdeksi harmaaksi eminenssiksi, joka uskoi Reaganin tavoin neuvostojärjestelmän muutokseen, sekä Gorbatšoviin, ja luennoi Neuvostoliiton uudelle johtajalle globalisaatiosta.

Mielenkiintoista onkin, että Gorbatšov kuulutti taannoin YK:n roolia globaalin talouskriisin hoidossa. Olisi kiinnostavaa myös tietää, olisiko Reagan koskaan hyväksynyt Naton laajennusta vai hakenut "uutta yhteistyöarkkitehtuuria".

Itse uskon, että tämä olisi ollut hänen tavoitteensa. Yhteistyöhakuisuus ei ollut hänelle ohimenevää "uutta ajattelua".

Sekä Reagan että Gorbatšov olivat omissa leireissään konservatiivien, puhdasta voimapolitiikkaa kannattaneiden realistien kynsissä.

Neokonservatiivit ovat jyllänneet 2000-luvulla niin Venäjällä kuin Yhdysvalloissakin. Mannin mukaan Neuvostoliiton muutoksen hallinnassa sekä kylmän sodan päättymisen edistämisessä tarvittiin jonkinlainen sekoitus kovuutta ja luottamushakuisuutta, jollaiseen "oikeistolainen kapinallinen" Reagan kykeni.

Mutta ilman "todellista vallankumouksellista", Mihail Gorbatšovia, ei historiallinen muutos ehkä koskaan olisi tapahtunut, päättelee Mann uskottavasti.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi