Rikoksia on paljon, rangaistuksia vähemmän

Suomalainen toimittaja näyttää, mitä venäläiset kirjailijat ajattelevat

Suomalainen Kristina Rotkirch on julkaissut englanniksi valikoiman venäläisten kirjailijoiden haastatteluja. Teos antaa paljon sellaista tietoa, jota ei näin tiiviissä paketissa ole saatavissa venäjäksikään. Siksipä yksi arvostetuimmista venäläisistä kustantamoista Novoe literaturnoe obozrenie julkaisi sen vastikään venäjäksi.

Yhdestätoista haastatellusta vanhin on syntynyt 1931, nuorin 1969. Vain kolmea heistä ei ole suomennettu. Miehiä on seitsemän, naisia neljä. Nuorimman polven kirjailijoita ei ole mukana.

Rotkirchillä on taito antaa ääni haastatelluilleen. Hän ei kerro, kommentoi eikä analysoi. Mutta hän tekee asiantuntevia kysymyksiä ja tarttuu olennaiseen. Mikä parasta, uudet kysymykset kasvavat annetuista vastauksista. Elävän tilanteen jälki näkyy.

Ehtymättömältä tuntuneena materiaalina on jo parin vuosikymmenen ajan ollut sosialismi ja Neuvostoliitto, sen kaikki virheet ja synnit. Niistä on uskottu otetun jo kaikki tuska ja ilo irti.

Mutta ei, suhdettaan Neuvostoliittoon tilittävät edelleen miltei kaikki. Samalla kirjailijat puhuvat siitä, mitä Venäjällä tapahtuu nyt.

Entiseen paluun uhka nähdään pelottavana. Pelkoa ilmaistaan sekä perinteisen kerronnan keinoin hyökkäämällä ja julistamalla, mutta vähintään yhtä paljon persoonallisen kielen ja tyylin avulla.

Boris Akunin on dekkareillaan valikoiman kirjailijoista Venäjällä suosituin, ainakin myydyin.

Mihail Shiskinille Akunin on esimerkki siitä helppolukuisesta viihteestä, joka hautaa alleen kaiken maailmaa monitasoisemmin hahmottavan kirjallisuuden. Mutta lajinsa edustajana hän ilmaisee terävästi kauhunsa siitä suunnasta, johon Venäjä on kulkemassa: rikoksia meillä on aina ollut paljon, rangaistuksia vähemmän.

Idän uskonnot ovat eri muodoissaan elähdyttäneet venäläistä kirjallisuutta aina. Viktor Pelevin ottaa idän sekä tosissaan että parodioiden. Kaikkien todellisuuksien kyseenalaistaja toteaa lakonisesti: "Buddhismi on yksinkertaisesti vain tietoisuutta siitä, että kaikki tapahtuu mielessäsi."

"Koska tutustuit buddhismiin?" Rotkirch kysyy. Pelevin vastaa: "Noin 2000 vuotta sitten, en muista tarkkaan olosuhteita."

Haastatelluista iäkkäin Juri Mamelejev on asiantuntijapiireissä arvostettu, mutta laajempaa lukijakuntaa hän ei ole saanut. Mamelejevilla on hänen omien sanojensa mukaan edelleen "satoja julkaisemattomia teoksia".

Hän on venäläisen undergroundin klassikko, joka edelleenkin vetää Moskovassa "Metafyysisen realismin klubia". Mamelejevin metafyysisen maailman lait ovat kovat ja äärimmäisen groteskisti kuvattu julmuus on hänen proosansa yhtä aikaa kiehtova ja luotaantyöntävä piirre.

Monia palkintoja saanut Mihail Shishkin on asunut Sveitsissä vuodesta 1995. Hän kiroaa kriitikon, jonka mukaan Venäjästä ei voi eikä saa kirjoittaa maan rajojen ulkopuolella: "Kaikkea hallitsee asenne: se joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan."

Hän kertoo unohtavansa "tämän päivän" ja sen tavoittelun; sitä hänelle ilmentää esimerkiksi Pelevinin "nykykieli", joka ei elä kuin hetken.

Jevgeni Grishkovets julistaa: "Teoksissani ei ole mielipiteitä maailmasta. En kirjoita sosiaalisista epäkohdista. En ilmaise mitään mielipiteitä. Ne ovat yksityisasia."

Samoin Grishkovets pyrkii välttämään sukupolviyleistyksiä ja sanaa Neuvostoliitto. "Siitä huolimatta rakastan isänmaata, mutta en tätä maata."

"Tästä maasta" kirjoittaa sitä kiihkeämmin jo kohta 50 vuotta tekstejään julkaissut Eduard Limonov, joka on jo pitkään julkaissut teoksen vuodessa, joskus enemmänkin. Hän on johtanut kansallisbolševistista puoluetta, ollut pidätettynä ja vangittuna useita kertoja, viimeksi tänä vuonna. Kaunokirjallisuutta hän ei ole kirjoittanut sitten vuoden 1990.

"Muut nykykirjailijat eivät kiinnosta minua", hän toteaa.

Limonov on suorasuinen räyhääjä, jonka kirjallisiin ansioihin harva enää uskoo. Mutta hänellä on selvä sanoma: "Limonov Putinia vastaan" on yhden hänen teoksensa otsikko.

Putinin ja nykyvallanpitäjien raivokkaassa vastuksessa Vladimir Sorokin on Limonovin kanssa samoilla linjoilla. Vihansa hän ilmaisee monitasoisemmin ja keikaillenkin.

Sorokin imitoi taitavasti toisia kirjailijoita klassikoista neuvostokirjailijoihin. Hän pyrkii ilmaisemaan sen, mitä "fantastisessa ja mytologisessa valtiossamme tapahtuu". Väkivallan eri ilmenemismuodot ja totalitaaristen valtioiden mekanismit kiinnostavat Sorokinia.

Nykykirjallisuuden vahvin naiskolmikko on Ljudmila Petrushevskaja, Tatjana Tolstoja ja Ljudmila Ulitskaja. Heidän lisäkseen mukana on Nina Sadur, taiturillisen absurdin proosan mestari.

Sadur suhtautuu absurdismiin terminä penseästi ja kertoo löytäneensä itsestään viime aikoina poliittisen pamfletistin, halun tuoda esiin se paha, jota ihmiselle tehdään Venäjällä tänään.

Tolstaja ilmoittaa olevansa kyllästynyt politiikkaan. Silti hän vetää televisiossa suosittua ajankohtaisiin asioihin keskittyvää keskusteluohjelmaa. Tolstaja on sitten varhaistuotantonsa kirjoittanut vain vähän kaunokirjallisuutta.

Valitettavasti, sillä hän on loistava kielen ja sävyjen mestari. Muutamilla kertomuksillaan hän on se venäläinen nykykirjailija, josta varmimmin tulee klassikko.

Ljdumila Ulitskaja on kuvannut erilaisia vähemmistöjä kansallisista seksuaalisiin, aborttia, alkoholismia, sairauksia, kuolemaa. "Perhe on maailman malli", hän toteaa. "Kun isoisä luki meille Raamatun tarinoita, koin ne kertomuksina omasta perheestäni."

Valikoima ei nosta ketään toisten edelle.

Se olisikin mahdotonta. Venäläisessä nykykirjallisuudessa on monta hyvää kirjailijaa, joita kannattaisi kääntää suomeksikin nykyistä enemmän. Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokkaammin kuin paraskaan reportaasi.

Contemporay Russian Fiction. Russian Authors Interviewed by Kristina Rotkirch. Translated by Charles Rougle. Glas 192s. / Odinnadtsat besed o sovremennoi russkoi proze. Intervju zhurnalistiki Kristiny Rotkirh s rossiiskimi pisateljami. Novoe literaturnoe obozrenie. 147 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi