Samppanjasosialistin suuri ystävyys

Englantilaisessa elämäkerrassa Engels soittaa vihdoin ensimmäistä viulua.

Läntisen poliittisen ajattelun kuuluisin ja varmasti vaikutusvaltaisin ihmissuhde ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Kun terävästä kynästään tunnettu teollisuussuvun vesa Friedrich Engels marssi Rheinische Zeitungin toimitukseen marraskuussa 1842, lehden päätoimittaja Karl Marx näki hänessä ammatillisen kilpailijan, joka kaiken lisäksi oli väärän radikaaliryhmän poikia.

Kaksi vuotta myöhemmin miehet viettivät ikimuistoisen, oluen kostuttaman illan Pariisissa, keskinäisen ihailun ja täydellisen yhteisymmärryksen merkeissä. Mitä oli tapahtunut?

Marx oli ollut Pariisissa uppoutuneena taloustieteeseen. Engels oli käynyt Manchesterissa tutustumassa perheen puuvillatehtaaseen ja proletariaatin oloihin. Näistä kokemuksista syntyi sytyttävän poleeminen The Condition of Working Class in England, kirjoitus joka voitti Marxin sydämen.

He täydensivät toisiaan loistavasti. Marx toi suhteeseen ilmiömäisen ajattelukykynsä ja retorisen palon. Engels toi tietoa käytännön kapitalismista, ylivertaisen pr-taitonsa ja rahaa.

Sittemmin miehistä on tullut kommunismi-ikoneja, joiden elämä ja persoona on jäänyt teesien ja t-paitaprinttien taakse. Engels on kuitenkin jätetty pitelemään aatteellisen ekstremismin roskasäkkiä, kun Marxista on tullut salonkikelpoinen näkijä.

Nuori brittiläinen historioitsija Tristram Hunt lupaa Engels-elämäkerrassaan nostaa Engelsin Marxin varjosta. Hän osoittaa Engelsin ajattelun itsenäisyyden ja alleviivaa tämän asemaa Marxin hovikriitikkona. Mieleenpainuvinta kirjassa ovat kuitenkin Engelsin persoona sekä sellaiset aatteen kannalta triviaalit sivuseikat kuin henkilökohtaiset ihmissuhteet.

Engels oli ystävyksistä valoisampi ja tasapainoisempi luonne. Ailahteleva ja itsekeskeisyyteen taipuvainen Marx näytti usein ottavan enemmän kuin antoi. Vuonna 1863 hänen kylmä suhtautumisensa Engelsin elämänkumppanin Mary Burnsin kuolemaan aiheutti nelikymmenvuotisen ystävyyden syvimmän kriisin. Toisin kuin Marx, Engels säilytti myös aina vähintään puhevälit konservatiivisiin vanhempiinsa.

Engels puursi 20 vuotta tehtaanjohtajana Manchesterissa rahoittaakseen sekä oman että hyvää vauhtia lisääntyvien Marxien elämän. Porvarillisesta perhe-elämästä irtisanoutuneella Engelsillä ei ollut omia lapsia, mutta suojellakseen ystävänsä mainetta hän otti kontolleen Marxin aviottoman pojan, Freddy Demuthin. Marx kirjoitti Engelsin rahoilla suurtyönsä Pääoman.

Suuresta vallankumouksellisesta ystävyydestä ei kuitenkaan pidä tehdä liikoja. Aatteen paloa ja pyyteetöntä ystävyyttä on tässä tapauksessa vaikea erottaa toisistaan.

On totta, että Engels polki ihanteitaan teollisuusmagnaatin roolissa, henkisen ja fyysisen romahduksen partaalle. Toisaalta hän myös nautti estoitta roolin suomista eduista kuten kalliista viineistä, juhlista ja kettujahdista. Hunt ei pyri peittelemään sitäkään, että Engelsille "asia" eli kommunismi tuli aina ensin. Marxin tapauksessa "asia" ja lähimmäisenrakkaus vain osuivat onnistuneesti yksiin.

Kauniin ystävyyden pohjaa hieman lahottaa myös se, että Marx ei tarvinnut ystävänsä rahoja köyhyyttään, vaan koska oli surkea rahan käsittelijä.

Engelsin viimeinen lahja 1883 kuolleelle Marxille oli tämän kirjallisen tuotannon väsymätön editointi- ja propagandatyö, joka muunsi marxismin poliittiseksi massaliikkeeksi. Hunt erottaa kuitenkin toisistaan Engelsin "avoimen, kriittisen ja humaanin" tieteellisen sosialismin ja eettisesti aution, "skientistisen" stalinismin. Engelsiä ei siis Huntin mukaan voi pitää vastuullisena siitä, miten hänen ajatuksiaan on muualla myöhemmin luettu. Huolella tutkittu elämäkerta on viihdyttävää ja valaisevaa sosialismin historiaa sekä rikas henkilökuva miehestä, jossa tiivistyivät hänen vuosisatansa johtavat ilmiöt ja ihanteet.

Tristram Hunt. The Frock-Coated Communist, 443 s., London: Penguin Books, 2010, 17 e.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi