Stalinin ajan pelon peruskartoitus

Brittihistorioitsija Orlando Figes avaa arjen helvettiä vainojen keskellä

Elizaveta Delibashilla oli erityinen syy katsoa Otavaa. Niin hänen Nina-äitinsä oli kehottanut.

"Kun katsot sitä, ajattele minua, koska siellä minä olen", Nina-äiti oli kirjoittanut kirjeessään 2. marraskuuta 1937. Elizaveta oli tuolloin yhdeksän ja asui Tbilisissä.

Delibash tuijotti tähtiin 21 vuotta eli vuoteen 1958, ennen kuin hänelle selvisi, että äiti oli teloitettu Stalinin vainoissa. Nina Delibash oli kirjoittanut tyttärelleen viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa Solovetskin vankileirillä Vienanmerellä.

"Aina minä odotin, aina odotin äitiäni", Elizaveta Delibash muisteli myöhemmin. "Aikuisenakin katsoin aina Otavaan ja ajattelin äitiäni."

Delibashien raastava tarina on vain yksi miljoonien joukossa. Se kerrotaan brittihistorioitsija Orlando Figesin kirjassa The Whisperers, Kuiskaajat.

Kuiskaamisella viitataan Stalinin ajan arkeen. Pelon ilmapiiri oli niin tiheä, etteivät neuvostokansalaiset uskaltaneet puhua.

Stalinin vainoista tiedetään paljon. Figes käsittelee aihetta arjen näkökulmasta, sitä kuinka neuvostojärjestelmän stalinilainen versio teki miljoonien elämästä kirjaimellisen perhehelvetin.

Perheet hajosivat vankileirien saaristoon, lasten oli kiellettävä omia vanhempiaan julkisesti, keneenkään ei voinut luottaa, naapureita piti pelätä – samoin kuin öistä koputusta, jonka odotus suisti kenet tahansa järjiltään.

Vain harvassa järjestelmässä pelko on ollut niin järjestelmällistä, siis osa järjestelmän perusluonnetta, kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Tämä ei rajoittunut vain pahimpiin vainon vuosiin 1937–38, vaikka terrori tuolloin saavuttikin aivan käsittämättömät mittasuhteet.

Pelon järjestelmän kartoittaminen on Kuiskaajien vahva ansio.

Aihe on valitettavan ajankohtainen. Sama mekanismi toimii eri muunnelmina nykymaailmassa, tiukimpana varmaan Pohjois-Koreassa, riittävän tiukkana vaikkapa Valko-Venäjällä.

Hyvinvointi-Pohjolan perukoilta on helppo viisastella, mutta miten itse tulisi toimittua, jos joutuisi pelkäämään jokaista askeltaan?

Ihan kirjaimellisestikin. Moskovalainen Aleksei Jurasovski muistelee Kuiskaajissa, kuinka isoäiti vielä 1950-luvulla pelotteli häntä välttämään virheliikkeitä.

"Hän kertoi minulle tarinan pojasta, joka laittoi toisen jalkansa Suomen suurlähetystön portaille ja joka pidätettiin saman tien – ja jota ei sen koommin nähty."

The Whisperersin vahvuus on sen lähdepohjassa. Orlando Figes on yhteistyössä venäläisen Memorial-järjestön kanssa kerännyt satojen vielä elossa olevien, enimmäkseen tavallisten ihmisten tarinat, joita hän sitten vyöryttää 700 sivun verran.

Uskomatonta kyllä, kirja ei ala puuduttaa, vaikka siinä ei ole muuta varsinaista pääjuonta kuin järjettömyys. Tarinat ovat niin hyytäviä.

1930-luvun lopun läpitunkevassa pelon ilmapiirissä eräs työläisnainen päätti kirjoittaa tehtaansa puolueosastolle tunnustuskirjeen siitä, että hänen siskonsa oli aiemmin ollut väliaikaisesti siivoojana Kremlissä, jossa hän oli siivonnut sittemmin pidätetyn miehen toimiston.

Terrori ei ainoastaan tuhonnut suoranaisia uhrejaan. Se kylvi pelottavaa jälkeä myös jäljellejääneisiin.

Parikymppinen Jevgenia Jevangulova alkoi (uskalletusti) pitää päiväkirjaa joulukuussa 1937, kun hänen molemmat vanhempansa oli pidätetty.

"Ehkä en ole ilmaissut tätä asianmukaisesti", Jevangulova kirjoitti 8. maaliskuuta 1938. "Sisäinen itseni ei ole kadonnut kokonaan – mitä ikinä ihmisluonteessa onkaan, ei voi koskaan hävitä jäljettömiin – mutta se on syvällä piilossa, enkä enää tunne sen läsnäoloa minussa."

Orlando Figes: The Whisperers. Private Life in Stalin's Russia. Penguin Books, 2007. 740 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi