Suomalaisten rappio jatkuu Ruotsissa

Menestyksekkäässä esikoisromaanissaan Susanna Alakoski kuvasi. Nyt hän luennoi.

Jos ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken Sikalat-romaani oli kuin elokuvakäsikirjoitus, jossa kuvataan kuinka lapsi kokee köyhyyden ja alkoholin rikkoman perheen, sosiaalityön hampaattomuuden sekä yhteiskunnan välinpitämättömyyden, hänen uusi romaaninsa Håpas du trifs bra i fengelset on aikuisen näkökulma samaan ongelmavyyhteen.

Se alkaa päähenkilön Annin kaoottisen raastavalla sisäisellä monologilla.

Anni osallistuu huumeriippuvaisten omaisryhmän kokoukseen, jossa lähimmäisten tuntemuksia yritetään purkaa auki.

Alkunäytöksessä Anniin kohdistuva psykologinen paine peilautuu kerronnasta, joka on ajatusvirtaa mukailevasti painokelvotonta puhekieltä, rujoa ja risaista.

Romaani avautuu Annin kaksijakoisesta asemasta sosiaalityöntekijänä ja ongelmakäyttäjän omaisena: hän joutuu seuraamaan, kuinka Sami-veli tykittää huumeita ja painuu vääjäämättömästi rappion alimmalle asteelle.

Perheenjäsenenä Anni näkee Samin kehityksen tuttuna syrjäytymisen kausaaliputkena, kuinka ongelmaperheestä päädytään tarkkisluokan ja huonon seuran kautta vankilaan.

Työnsä kautta Anni ymmärtää Samin kehityksen suuremmassa skaalassa: kun 70-luvun välinpitämätön suhtautuminen sosiaaliseen syrjäytymiseen ja huumeisiin 80-luvulla vaihtui aidsiksi ja rikollisuudeksi, muuttui myös yhteiskunnan suhtautuminen.

Susanna Alakoski antaa kylmää kyytiä sellaiselle sosiaalityölle ja vankeinhoidolle, joiden käsittelyssä yksilöiden ongelmista tuli ongelmayksilöitä ja pohjalle ajautuneen ihmisen rehabilitointi vaihtui kriminalisoinniksi ja nöyryytykseksi.

Surullisen sisarussuhteen kautta Alakoski näyttää, kuinka sosiaaliset ongelmat kertautuvat lähiympäristöön, kuinka nisti käyttää hyväkseen myös omaisiaan: kerta toisen jälkeen Sami tarrautuu Anniin vain pettääkseen sisarensa yhä uudelleen.

Annin myötähäpeä ja myötäriippuvuus koskettanevat monia lukijoita, jotka ovat kokeneet läheisen ihmisen alennustilan.

Lopulta Anni ei enää jaksa, mutta toivoa tarinassa ylläpitää tämän tytär Jenna, jonka rakkaus enoaan kohtaan on herkentävää. Myös kirjan hassusti kirjoitettu nimi juontuu Jennan kortista Samille. Pikkulapsen oikeinkirjoitustaitoa jäljittelevän viestin voisi suomentaa muotoon "Toivotavasti siälä vankilasa on kivaa".

Teemoiltaan Alakosken kirjat ovat tärkeitä, mutta suurta kirjallisuutta ne eivät ole.

Sikaloita lukiessa heräsi kysymys siitä, miksi ruotsalainen yhteiskunta jätti suomalaiset vierastyöläiset heitteille ja miksi heidät ikään kuin automaattisesti niputettiin yhteen yhteiskunnan muiden ongelmaryhmien kanssa samoille asuinalueille.

Näihin kysymyksiin Alakoski ei etsinyt vastauksia, eikä romaanin aikalaiskuvauksellinen tunnelma ja väri kompensoineet puuttuvaa yhteiskunta-analyysiä.

Uudessa romaanissa analyysiä onkin jo liian kanssa.

Alakoski luennoi yhteiskunnan epäkohdista pystymättä siirtämään itse fiktioon sitä suuttumusta, jota tarina yrittää tematisoida: henkilökuvauksen ollessa liian ohutta jäävät Anni ja Sami ikään kuin aatteiden välineiksi.

Alakosken paatos lyö silmille. Julistukseen on vaikea suhtautua myönteisesti, oli agenda itsessään kuinka kannatettava tahansa.

Rappioryyppäävä isä; itsetuhoinen äiti; köyhyys ja sen häpeä; sosiaalinen ulkopuolisuus ja kyvyttömyys olla kiitollinen sijaisvanhemmille; päähenkilön ihailemat nuoret aikuiset naiset, heidän vaaleanpunaiset rintaliivinsä ja julkeat karvarintaiset poikaystävät.

Nämähän käytiin jo läpi Sikaloissa.

Toki Alakoski pyrkii nyt kuvaamaan minäkertojan sekavia tunnetiloja rikkomalla kirjan kertomusmuotoja ja sekoittamalla eriäänistä tekstiä, mutta nämä sämpläämiset jäävät melko hengettömiksi, kirjallisiksi rakennelmiksi.

Liioin Alakosken ajoittain yrittämä satiiri – jonka avulla kirjallisuuteen usein on viritetty epävakautta ja arvaamattomuutta – ei toimi vapauttavana ulottuvuutena.

Lukukokemus on siis kokolailla haalea.

Mikäli esikoiskirja oli ikään kuin valmiiksi kirjoitettu elokuvaksi, uusi romaani on kuin kauhudokumentaari yhteiskunnan epäkohdista.

Sellaiseksi tuotettuna se voisi toimia.

Susanna Alakoski: Håpas du trifs bra i fengelset. Bonniers. 342 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi