Suuren keisarin surullinen elämä

Venäjän keisarista Aleksanteri I:stä on julkaistu paljon populaareja kirjoja.

Kiinnostusta on pitänyt yllä se, että Aleksanteri hallitsi pitkään, vaikutti ratkaisevana Napoleonin eurooppalaisen maailmansodan aikana ja oli ihmisenä lahjakas, vaikuttava ja ongelmallinen. Tunnetuin teoksista on ollut Henri Troyat'n elämäkerta.

Uutta näkemystä tarjoaa nyt Sorbonnen Venäjän historian professorin Marie-Pierre Reyn lähes 600-sivuinen teos. Siinä on kauniita liitekuvia, ja teksti ja painoasu papereineen ovat miellyttävät.

Aleksanterin elämä kuuluu Venäjän dramaattiseen historiaan, jossa monet hallitsijat syrjäytettiin palatsivallankumouksissa.

Hänen isoisänsä Pietari III ja isänsä Paavali I murhattiin. Aleksanterin veli Nikolai I joutui suuriin vaikeuksiin hallitsijanvaihdoksen yhteydessä, veljenpoika Aleksanteri II murhattiin, tämän poika Aleksanteri III joutui murhayritysten kohteeksi, ja lopuksi Nikolai II:n hallitsijuus päättyi väkivaltaisella tavalla.

Taustalla oli hallitsijan ja aatelin välinen kamppailu vallasta.

Aleksanterin ja hänen edeltäjiensä ja seuraajansa aikana hallitsijan vastavoimaa edusti ennen muuta keisarin oman henkikaartin valiorykmenttien korkeasyntyinen upseeristo.

Tätä Reyn olisi pitänyt suoranaisemmin korostaa: keisari oli kyllä itsevaltias, mutta hän sai koko ajan pelätä kapinaa ja ottaa huomioon johtavien piirien mielialat.

Siksi Aleksanteri I:n kolmeen otteeseen suunnittelemat syvälliset reformit voitiin toteuttaa vain osittain.

Marie-Pierre Reyn kirjan hyviin puoliin kuuluu juuri Aleksanterin reformihankkeiden kuvaus.

Ensin oli aivan nuoren keisarin uudistusvaihe, jossa toteutettiin ministeriöiden perustaminen ja keskushallinnon uudistaminen.

Tilsitin jälkeisenä rauhan aikana seurasi Speranskyn aika, jolloin saatiin aikaan monia uudistuksia varsinkin yrityksissä nostaa virkamiehistön koulutusta ja tasoa.

Suomelle ja sitten Puolalle annettiin hyvin merkittävä itsehallinto Venäjän suunnitellun uudistamisen merkeissä. Puolan liberaalisen valtiomuodon yhteydessä 1817–1819 keisari puhui uudestaan julkisesti parlamentaarisen järjestelmän aikaansaamisesta Venäjälle, maaorjuuden lakkauttamisesta ja niin edespäin.

Uudistushankkeet kariutuivat ensi sijassa ulkopolitiikkaan. Upseeristo kuului maanomistajiin, ja sitä ei voitu lähes jatkuvan sotaperiodin takia ärsyttää, sillä upseerit elivät pääasiassa tiluksiltaan saamillaan tuloilla.

Vuoden 1819 jälkeen Aleksanterin, Metternichin ja muiden silmissä alkoi näyttää siltä, että vaikka Napoleon oli kukistettu, Ranskan vallankumous saattaisi palata eurooppalaisena kumousaaltona. Tämä johti kaikkialla kuriin ja sensuuriin.

Aleksanteri itse kehittyi näinä vuosina pedanttiseksi järjestyksen ja hygienian vaatijaksi ja alkoi yhä enemmän muistuttaa näissä suhteissa isäänsä Paavalia.

Aleksanterin elämää hallitsi vuosien 1819–1820 vaiheeseen asti vielä tietty optimismi. Toisaalta hänessä kasvoivat kuurouden aiheuttama epäluuloisuus ja uskonnollinen hurmoksellisuus.

Viimeiset vuodet olivat vaikeita ja surullisia. Häntä vaivasi syvä syyllisyys: osallisuus isän murhaan ja pettymys siitä, ettei hän ollut onnistunut aikaansaamaan ideoimansa Pyhän Allianssin avulla pysyvää rauhan, onnen ja hartauden tilaa maailmaan.

Keisari pakeni pitkille tarkastusmatkoille laajan imperiumin eri osiin – Suomeenkin – pienen seurueen kanssa, usein melkein yksin. Hän käveli pitkiä taipaleita ja pysähtyi sotilaskohteiden ohella luostareihin.

Lopulta hän lähti puolisonsa terveydenhoidon merkeissä Mustallemerelle Taganrogiin. Puolisot löysivät toisensa uudelleen, mutta muutaman kuukauden kuluttua keisari kuoli, ja keisarinnakin puoli vuotta myöhemmin paluumatkallaan Pietariin.

Reyn kirja päättyy kysymykseen siitä, kuoliko keisari todella vai hävisikö hän monesti toistamansa vetäytymis- ja abdikaatioidean toteutuksena viettämään uskonnollista staretsin kulkuri- ja erakkoelämää "Fjodor Kushmitshina".

Pietariin tuotu arkku on avattu kaksi kertaa ja havaittu tyhjäksi. Lääkärien kertomukset kuolemasta ovat myöhemmin kirjoitettuja ja ristiriitaisia. Keisarinnan tarkka päiväkirja viimeiseltä viikolta on kadonnut (luultavasti Nikolai I:n tuhoamana).

Fjodor Kushmits oli pitkä ja vaalea, puhui hovielämästä ja kuuluisuuksista, osasi ranskaa ja sopi iältään Aleksanteriksi. Nykyään Venäjälläkin ollaan yhä vakuuttuneempia siitä, että hän todella oli Aleksanteri.

Psykologisesti on uskottavaa, että keisari ratkaisi itse ongelmansa.

Jumalan määräämänä keisarina hän ei voinut erota, mutta saattoi hävitä kaukana Pietarista, mikäli oli saanut lähimmät miehensä auttamaan hankkeessa.

Uusi biografia perustuu laajoihin arkistotutkimuksiin, mutta ne ovat tuoneet esiin aika vähän todella uutta.

Niin suuri määrä asiakirja-aineistoa on jo julkaistu, ja tämäkin kirja nojautuu pitkälti Schilderin 1900-luvun alussa kirjoittamaan neljä paksua osaa käsittävään venäjänkieliseen elämäkertaan ja sen dokumenttiosastoihin. Melkein kaikki ajan lähdeaineisto on ranskankielistä.

Joitakin erehdyksiä Reyn kirjassa kyllä on, ja ihmettelemään jää, ettei vuoden 1812 Turun venäläis-ruotsalainen sopimus ole saanut juuri huomiota, vaikka itse Napoleon piti sitä Venäjän-retkensä tappion perimmäisenä syynä.

Tämä kirja Suomen valtion perustajasta ansaitsisi tulla suomennetuksi.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi