Tataaripoika Rudikin tie tähtiin

Uusimmassa Nurejev-elämäkerrassa vilahtelee useita suomalaisnimiä

Vuonna 1961 Leningradin Kirov-baletin 23-vuotias esitanssija "loikkasi" Pariisin-kiertueellaan länteen. Näin alkoi Rudolf Nurejevin (1938–1993) tie kohti läntisen balettimaailman huippua. Mutta löysikö hän sieltä onnen? Julie Kavanagh kartoittaa hänen elämäänsä laajassa teoksessaan Rudolf Nureyev, The Life (2007).

Nurejevista on jo kirjoitettu lukuisia elämäkertoja ja on vaikea arvioida mikä niistä olisi paras ja kattavin. Jo vuonna 1962 ilmestyi Alexander Blandin (nimen takana on brittiaviopari Gosling) toimittama, Nurejevin itsensä sanelema muistelmateos, Nureyev, His Spectacular Early Years. Nuoren neuvostoliittolaisen tanssitaiteilijan tilitys on sekä nöyrää että itsevarmaa. Hän kuvitteli vielä silloin voivansa palata Leningradiin tanssimaan.

Peter Watsonin Nureyev (1997) etenee Pušhkin-sitaattien kautta, mutta sortuu pintapuoliseen juoruiluun. Mahdolliset CIA-kytkökset ja KGB:n arkistojen paljastukset tuntuvat toisarvoisilta. Kannessa ei poseeraa kaunis nuorukainen, vaan väsynyt keski-ikäinen mies, joka on jo tietoinen hiv-tartunnastaan.

Julie Kavanagh on aikaisemmin kirjoittanut koreografi Frederick Ashtonista ja entisenä tanssijana hän on ihanteellinen henkilö kirjoittamaan myös Nurejevista.

Kavanaghin kirjassa Nurejevin henkilökohtainen elämä yhdistyy balettitaiteen lähihistoriaan ja teos toimii erinomaisena oppaana tanssin maailmaan. Lukuisat kirjeet ja haastattelut elävöittävät tekstiä. "Rudin" omat repliikit on kirjattu hänen huonolla englanninkielellään, mikä on vähemmän onnistunut ratkaisu.

Elämäkertojen ongelmana on niiden orjallinen pysyttäytyminen kronologiassa, tositapahtumissa. Rinnakkain Kavanaghin kirjan kanssa on virkistävää lukea irlantilaisen Colum McCannin Nurejev-romaania Dancer (2003), joka antaa sijaa mielikuvitukselle. Voi vain kuvitella mitä venäläinen nykykirjailija, esimerkiksi Vladimir Sorokin, saisi irti "Rudikista".

Nurejevin varhaislapsuuteen liittyy paljon myyttejä: surusilmäinen äiti Farida synnytti hänet junassa matkalla Siperian halki. Lapsuus kului äärimmäisessä köyhyydessä Ufan kaupungissa isän ollessa rintamalla. Kohtasiko Farida metsässä susilauman? Puriko koira Rudikia kasvoihin?

Stalinistisessa valtiossa ei ollut sijaa tataarin kielelle eikä islaminuskolle. McCannin romaanissa Rudik käy pilkillä upseeri-isänsä kanssa, mutta myöhemmin Hamed vihasi poikansa tanssiharrastusta.

Kavanaghin kirjan parasta antia ovat Nurejevin opiskeluvuodet Leningradin Volkova-akatemiassa. Siellä hänellä oli suomalainen huonetoveri, Leo Ahonen. Kiertue Itä-Saksassa oli ankea, mutta Rudik oli rakastunut Teja Kremkeen, saksalaiseen opiskelijaan. On jopa veikattu, että hän loikkasi länteen Tejan takia. Teja jäi kuitenkin Stasin silmätikuksi Berliinin muurin taakse, eikä Nurejev koskaan enää tavannut häntä.

Neuvostoliitossa Nurejeville langetettiin seitsemän vuoden vankilatuomio maanpetoksesta. Ystävät ja sukulaiset joutuivat KGB:n ahdistelemiseksi. Toisin kuin Mihael Baryšhnikov, Nurejev ei koskaan julkisesti parjannut kotimaataan.

Tanssijana hän jäi lännessä jotenkin kodittomaksi, vaikka eri kansallisbaletit, Lontoon Royal Ballet etunenässä, ottivatkin hänet heti suojatikseen ja maskotikseen.

Hänen hartain toiveensa oli saada kiinnitys New York City Balletiin, mutta George Balanchine ei kaivannut ryhmäänsä prinssiä. Nurejev ei koskaan omaksunut nykytanssin liikekieltä, vaikka esittikin nykykoreografien helmiä, Rudi van Dantzigista Maurice Béjart'iin. Hän uudisti Petipas'n klassisia koreografioita, Faunin iltapäivän hän tanssi täsmälleen kuten Nijinski. 1980-luvulla hän toimi Pariisin oopperan baletinjohtajana.

Nurejevilla oli pitkäaikainen suhde Erik Bruhniin, tanskalaiseen Bournonville-tähteen. Puolet eri balettiryhmien naistanssijoista oli aina rakastunut Erikiin, puolet Rudolfiin. Nurejev sai Margot Fontaynin kukoistamaan ballerinana, eikä kahdenkymmenen vuoden ikäero haitannut. Mutta tanssivatko he liian pitkään yhdessä?

Kavanaghin kirjassa vilahtaa monta tuttua nimeä: lahjakas 12-vuotias Anneli Alhanko, 19-vuotias Kenneth Greve, johon Nurejev oli onnettomasti rakastunut.

Henkilönä Nurejev osasi varmasti olla sietämätön. Franco Zeffirellin huvilalla lenteli kallisarvoisia maljakoita, Tukholmassa hän tarttui kuristusotteella ballerinaan. Nurejevia on luonnehdittu hirvittävillä kliseillä: puoliksi villi, eläimellinen ja barbaarinen tataari. On ilmeistä, että hän itse vaikutti tähän imagoon, toisaalta siihen saattoi liittyä aimo annos niin russo-, islamo- kuin homofobiaa. Jopa Solomon Volkov kirjoittaa Pietari-kirjassaan Nurejevin "eläimellisestä energiasta".

Vuonna 1987 Gorbatšov myönsi Nurejeville kahden päivän viisumin Neuvostoliittoon. Sairas Farida Ufassa ei enää tunnistanut poikaansa. McCann päättää armeliaasti romaaninsa tähän vierailuun: Rudik juomassa teetä vanhojen ystävien keskuudessa Leningradissa. Talvella 1992 aidsia sairastava Nurejev kiidätettiin sydänvaivojen takia Kazanista Helsingin kautta Pariisiin. Kokeilut kapellimestarina valuivat hiekkaan.

Pari kuukautta ennen kuolemaansa Nurejev talutettiin vielä näyttämölle Pariisin gaalaesityksessä. Vähän ennen hänen vaipumistaan koomaan joku vielä kyseli, kiinnostaisiko häntä Joutsenlammen tuottaminen Napolissa.

Nurejev kuoli 54-vuotiaana ja lepää mosaiikkisen kelimpeiton alla ortodoksisella hautausmaalla Pariisin ulkopuolella.

Jos hän eläisi tänään, hänellä olisi tietysti yksityispalatsi Nevan rannalla, josta olisi lyhyt matka Mariinski-teatteriin. Sen hopeansininen sali oli hänelle kaikista rakkain.

Tänä vuonna Nurejevin syntymästä on kulunut 70 vuotta, ja Ufan kaupungin oopperatalon seinään on vihdoin kiinnitetty muistoreliefi, ja paikallinen balettikoulu kantaa hänen nimeään. Moskovan taholta hänen lahjakkuuttaan tanssijana ei ole vieläkään tunnustettu.

Julie Kavanagh: Rudolf Nureyev, The Life. Fig Tree/Penguin Books, 787 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi