Turhautunut turisti sylkäisi kanavaan

Jaan Kross kertoo muistelmiensa toisessa osassa neuvostomatkailun mahdollisuuksista

 Helmikuun lopussa, Jaan Krossin 88. syntymäpäivän aikoihin Virossa ilmestyi joulukuussa kuolleen kirjailijan muistelmien toinen osa. Kallid kaasteelised (Rakkaat kanssavaeltajat) kasvoi lopulta yli 1 400-sivuiseksi, vaikka sen surullinen loppulause kertoo teoksen jääneen kesken.

Terveyden heikennyttyä Kross ei elokuun 2006 jälkeen jaksanut jatkaa kirjoitustyötä. Viimeiset sivut on täydennetty hänen puolisolleen Ellen Niitille antamien ohjeiden mukaan. Näin kirja päättyy luontevasti Lennart Meren valitsemiseen itsenäisen Viron valtionpäämieheksi 1992.

Muistelmien toinen osa alkaa talvesta 1963. Kirjallisuuslehti Looming oli julkaissut Krossin runosarjan Maailma avastamine (Maailman löytäminen) – saman, jonka hypnoottinen johdantoruno Kaikki ihmiset ovat syntyneet Genovassa luettiin kirjailijan hautajaisissa 45 vuotta myöhemmin.

Vapaamittaisuuttakin vaarallisempaa oli runossa vaistottu kehotus vapaamielisyyteen, totuuden löytämiseen ilman auktoriteetteja.

Kross kutsuttiin selostamaan runoaan puoluejohtaja Johannes Käbinille, mutta keskustelu kääntyi loppujen lopuksi lomasuunnitelmiin, Kross muistelee.

Lomalla Viron pohjoisrannikolla Kross sitten oivalsi, miten havainnollisesti Maailman löytämistä saattoi lukea. Runossa kymmenet erilaiset laivat häviävät horisontin taa. Suomenlahden häikäisevän sininen pinta oli steriilin tyhjä ja rannikkokin rajavartioston tiukassa valvonnassa.

Muistelmien ensimmäisessä osassa matkakohteena olivat olleet Neuvostoliiton pohjoiset ja itäiset alueet. Kun Jaan Kross kaksikymmentä vuotta karkotuksesta palaamisensa jälkeen haki Yhdysvaltojen viisumia, hän kertoo kirjoittaneensa aiempia asuinpaikkoja kohdalle: "Tallinna, Tartto, Leningrad, Inta, Kirov, Krasnojarsk, Aban, Tallinna." Tyypillinen virolainen Grand Tour, opintomatka todellisuuteen.

Nyt Kross ja Niit – he matkustivat vastedes aina yhdessä – tuntuvat heittäytyvän maailman löytämiseen, niissä ahtaissa ja absurdeissa rajoissa, jotka neuvostojärjestelmä nimeä saaneille kirjailijoilleen salli.

Yhteisestä Egyptin-matkasta 1964 syntyi matkakirja; siinä tekijät muun muassa kertovat, miten kirjailijaryhmä sai seistä tyhjin toimin vailla piasterin piasteria Kairon Egyptiläisen museon ovella.

Matkarahat olivat ryhmää luotsaavan turvallisuushenkilön huostassa, eikä niitä saanut luovuttaa matkalaisille ennen kuin toisena tai kolmantena perilläolopäivänä.

Krossin kansainvälisen maineen levittyä kohdemaista saattoi löytyä omaakin rahaa. Vastatuulen laivaa valmistellessaan 1980-luvulla Kross halusi haastatella dokumentaarisen romaanin päähenkilön, yksikätisen virolaisen linssinhiojan Bernhard Schmidtin Mallorcalla asuvaa veljenpoikaa.

Hän jopa tarjoutui maksamaan matkan itse – suomalainen kahden hengen seuramatka maksoi 1 500 markkaa, ja sen verran rahaa olikin tilillä. Ajatus torjuttiin neuvostokirjailijalle sopimattomana.

Jo kuusikymmenluvun lopussa Krossit pääsivät myös pakolaisvirolaisten keskukseen Ruotsiin ja 1974 kiertueelle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, sielläkin emigrantteja tapaamaan. Taustalla oli varmaan liennytyshengellä taktikointia, mutta ainakin Krossille avautui merkittäviä verkostoja ja tietolähteitä. Muistelmissaankin hän kuvaa tapaamisiaan, nähtävyyksiä korkeintaan nimeksi.

Matkatuliaisina oli usein myös tulevien kirjojen materiaalia. Esimerkiksi Unkarista Kross sai mukaansa Virossa kielletyn emigranttilehden, joka julkaisi Paul Johansenin tutkimuksen kronikoitsija Balthasar Russowin virolaisesta taustasta. Russow-aiheesta kasvoi Krossin pääteos Uppiniskaisuuden kronikka.

Ensituntuman historialliseen proosaan Kross otti 1966 julkaistulla Kahdella kadonneella paperilla. Kertomuksessa on kohta, jossa tuleva kansalliseepoksen kokoaja F. R. Kreutzwald vuonna 1824 lukee postivaunuissa saksalaisesta sanomalehdestä uutisen ilmapallolennosta Pariisissa. Kross nostaa näkökulman 3 000 metriin ja zoomaa sieltä samaa tietä köröttävän virolaisen talonpojan ajatuksiin.

Kun kertomus oli valmis, Kross muistelee ajatelleensa, että tämän jälkeen hänelle olisi proosan alalla kaikki mahdollista. Niin kuin olikin.

Vain yksi ei vielä pitkään aikaan muuttunut: byrokraattinen ja epäluuloinen neuvostojärjestelmä.

Kesällä 1968 Kross komennettiin runojuhlille Belgiaan ja hän pääsi pistäytymään Brüggessa. Siellä oli parahiksi esillä kaikkien aikojen merkittävimpiin kuuluva keskiajan kulttuuria esittelevä näyttely, sattumoisin samoissa tiloissa, joissa tallinnalaissyntyinen mestari Michel Sittow oli 1480-luvulla opiskellut.

Kross oli juuri julkaissut Sittowista novellin – edes aavistamatta, miten huikeita lähteitä suhteellisen lähellä Euroopassa olisi ollut kerralla nähtävissä.

Museon edustalla hän pysähtyi kanavan rantaan, keskittyi kuvittelemaan sen pintaan kaikkien niiden naamat, joiden ansiosta Viro oli eristetty itäiseen loukkoonsa vailla yhteyksiä läntiseen kulttuuriin.

Sitten hän sylkäisi.

Jaan Kross: Kallid kaasteelised II. Eesti keele sihtasutus. 591 s.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan Tuglas-seurassa 27. 3. pitämään luentoon.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi