Turkkilaistyttöjen elämäntarinat poikivat plagiaattisyytöksiä

Arvostetun kirjailijan maine sai pahan kolauksen Saksassa

maailman kirjat

Berliini. Feridun Zaimoglu, 42, kuuluu saksankielisen nykykirjallisuuden merkittävimpiin edustajiin. Hänen talvella ilmestynyttä uutta romaaniaan Leyla on kiitelty vuolaasti.

Nyt Zaimoglun maine on saanut pahan kolauksen, kun hänen epäillään ottaneen motiiveja ja sanontoja Emine Sevgi Özdamarin suomeksikin käännetystä romaanista Elämä on karavaaniseralji. Özdamarin vuonna 1992 ilmestynyt kirja perustuu kirjailijan kokemuksiin ja kertoo 1950-1960-luvuilla kasvaneesta turkkilaistytöstä, joka irrottautuu perinteistä ja matkustaa Saksaan.

Zaimoglun kirja perustuu kirjailijan äidin omaelämänkerrallisiin kokemuksiin, ja myös se kertoo 1950-60-luvuilla varttuneesta turkkilaistytöstä, joka vapautuu perinteistä ja matkustaa Saksaan.

Zaimoglun kirjaa hallitsee perhettään alistava, väkivaltainen isä. Se on kauniisti kirjoitettu paha tarina. Eroista huolimatta kirjoissa on merkillisiä yhtäläisyyksiä.

Özdamar ei ole kommentoinut asiaa, mutta hänen sanotaan olevan hämmentynyt ja uskovan, että hänen elämäntarinansa on varastettu.

Zaimoglu kiistää koskaan lukeneensa Özdamarin teoksia. Molemmat kirjat ovat ilmestyneet Kiepenheur & Witsch -kustantamossa ja molempia turkkilaissyntyisiä kirjailijoita arvostetaan juuri saksankielisen kirjallisuuden vahvoina edustajina.

Özdamar syntyi 1946 Malatyan kaupungissa, samoin kuin Zaimoglun äiti viisi vuotta aiemmin.

Özdamar tuli 1960-luvulla Länsi-Saksaan vierastyöläiseksi. Myöhemmin käytyään Istanbulissa teatterikoulun hän meni Benno Bessonin oppiin Itä-Berliinin kuuluun Volksbühne-teatteriin.

Myös Zaimoglun vanhemmat tulivat 1960-luvulla vierastyöläisinä Saksaan. Zaimoglu oli tuolloin seitsenvuotias. Hänellä ovat takanaan keskenjääneet lääketieteen opinnot ja taidekoulu. Julkisuuteen hän nousi kymmenen vuotta sitten kirjallaan Kanak Sprak.

Kanak on turkkilaisista käytetty haukkumanimi, ja kirja on kirjoitettu turkkilaisnuorten käyttämällä saksalaisslangilla.

Özdamarin ja Zaimoglun tarinoiden samankaltaisuudet löysi eräs germanistiikan professori Münchenistä.

"Yksittäisinä yhtäläisyydet vaikuttavat harmittomilta, mutta niiden määrä hätkähdyttää", Neue Zürcher Zeitung totesi. Mutta vain harva haluaa uskoa, että lahjakas ja jo arvostettu Zaimoglu olisi kirjoittanut teostaan Özdamarin romaani polvellaan.

Syyksi on arveltu samaa kulttuuripiiriä. Monia syytöksiä pidetään myös perättöminä.

Zaimoglu pitää pääosaa väitteistä "turhanpäiväisyyksinä", mutta osan hän sanoo arvelluttavan itseäänkin. Hän on tarjonnut selitykseksi sitä, että Özdamar ja hänen äitinsä sisaret asuivat 1970-luvulla Berliinissä samassa asuntolassa.

"Ja mitä turkkilaisnaiset tekevät ollessaan vieraassa maassa? He istuvat iltaa, kertovat elämästään, peloistaan ja toiveistaan."

Eli kenen tarinoista on kyse? Özdamarin ystävää kirjailija Monika Maronia selitys kauhistuttaa. Toimittaja Hilal Sezgin taas puolustaa Zaimoglua Die Zeit -lehdessä. Hän on kuunnellut nauhat, joihin Zaimoglu tallensi äitinsä kanssa käymät keskustelut ja uskoo niiden todistavan Zaimoglun syyttömyyden.

Zaimoglu valmistelee Leylalle jatko-osaa, jossa kerrotaan tämän elämästä Saksassa.

Özdamarin Saksan vuosia käsittävä romaani Die Brücke von Goldenen Horn (Kultaisen sarven silta) ilmestyi 1998.

Emine Sevgi Özdamar: Das Leben ist eine Karawanserei, Kiepenheuer & Witsch 1992. (Elämä on karavaaniseralji, suom. Raija Jänicke, Gummerus 1999.) Feridun Zaimoglu: Leyla, Kiepenheuer & Witsch 2006.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi