Valju keskiluokka suurennuslasin alla

On vaikeaa olla yksittäinen ihminen, päähenkilö toteaa Wilhelm Genazinon (s. 1943) romaanissa Mittelmäßiges Heimweh (Keskinkertainen koti-ikävä). Lause ei ole mainoslause vaan teema, jota kirjailija varioi uupumatta.

Genazinon keskiluokan kuvaukset on arvostettu Saksassa korkealle. Hän sai 2004 arvostetuimman Georg Büchner -kirjallisuuspalkinnon, ja tänään päättyvillä Leipzigin kirjamessuillakin hän kisasi kirjallisuuspalkinnosta.

Sen pokkasi kuitenkin Ingo Schulze kertomuskokoelmallaan Handy. Dreizehn Geschichten in alter Manier (Kännykkä. 13 kertomusta vanhaan malliin).

Schulze tunnetaan suomessakin Simple storys -teoksesta, joka suomennettiin 1999. Uudessa kokoelmassa suomalaisilla on pieni, mutta hilpeyttä herättänyt rooli epäonnisina karhunkaatajina Virossa.

Mutta ei Wilhelm Genazinokaan suu mutrussa kirjoita.

Parhaiten hänet tunnetaan flanööreistä, kuljeskelijoista, jotka hakevat lisäravintoa elämäänsä kaupungin kaduilta. Rehellisille virkamiehille ja toimihenkilöille työ on välttämätön paha, eikä Genazino viipyile sen parissa liikoja. Hän suuntaa röntgenkatseensa päähenkilöidensä ympäristöstä tekemiin huomioihin.

Uuden romaanin päähenkilö Rotmund työskentelee lääketeollisuusyrityksessä.

Viikonloppuisin hän matkustaa toisaalla asuvan perheensä luo – pummilla, koska vaimo ei halua muuttaa suurkaupunkiin kotikonnuiltaan Schwarzwaldista. Isän tulosta ilahtuu vain tytär. Vaimo ilmoittaa sen sijaan hypänneensä naapurikylän arkkitehdin kelkkaan.

Rotmund on umpigenazinolainen hahmo: neljänkympin kriisiin ajautunut mies, jolla on perhe, ammatti ja valju käsitys itsestään. Ylennys talousjohtajaksikaan ei tee häntä autuaaksi, päinvastoin. Hänen mielenkiintonsa palautuu nopeasti vaihtelua tuoviin lounastaukoihin ja päämäärättömiin iltakävelyihin.

Elämän puutelista on pitkä: Jääkaapissa ei ole ruokaa. Asunto on kalsea. Seksiä saa liian harvoin. Uusi rakastettukin muistuttaa omaa äitiä.

Genazinon luomat epäonniset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa kuten kärpäspaperi kärpäsiä. Lukijaa he eivät häiritse, sillä jollakin tavalla Genazino kirjoittaa meistä kaikista.

Lohtua kirjailija jakaa huumorin ja ironian sävyttämällä otteellaan. Se tarttuu kivennäisvesilasissa kelluvaan sitruunaviipaleeseen ja kuppilassa istuvaan mieheen, joka kyttää vaimonsa jäljelle jäävää ruoka-annosta. Se hämmästelee parvekkeelle kupsahtanutta mustarastasta.

Genazino näyttää senkin, miten vaikeaa on nähdä kaikkein ilmeisimpiä asioita. Hän pudotuttaa päähenkilöltään ensin korvan ja sitten varpaan, mutta näitä puutteita ei tahdo kukaan huomata. Kaikkeen tottuu, jopa päähenkilö itse.

Kirjailija hioo lauseitaan kuin jalokiviä, ja niinpä Keskinkertainen koti-ikävä kimaltelee paikka paikoin. Korkea tyyli, kielellä leikittely ja omintakeiset ajatukset tekevät ilmaisusta aforistisen ja tiiviin.

"Missään eivät tyhjät lauseet putoile yhtä äänekkäästi kuin avokonttorissa iltapäivällä", töräyttää Rotmund. Elämä suorastaan vilisee noloja tilanteita ja häpeän paikkoja, virnuilee Genazino ja antaa isällisen neuvon: meidän tehtävänämme on ottaa elämä iloisesti vastaan sen lukemattomista mauttomuuksista huolimatta.

Wilhelm Genazino: Mittelmäßiges Heimweh. Carl Hanser Verlag. 189 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi