Vallan himo vai vastuu lähimmäisistä?

Järkyttävä, hieno ja tärkeä dokumenttiromaani Lodzin getosta sekä sen johtajasta jättää vastauksien rakentamisen lukijalle.

Minkälainen mies oli Mordechai Chaim Rumkovski, Łódzin geton juutalaisvanhin, joka tekemällä yhteistyötä saksalaisten kanssa yritti säästää gettonsa tuholta?

Kysymyksen voi myös muotoilla toisin: minkälainen mies oli Mordechai Chaim Rumkovski, Łódzin geton juutalaisvanhin, joka hirmuvaltiaan elkein piti neljännesmiljoonaa juutalaista orjatöissä ja itseään saksalaisten avulla vallassa, samalla kun hänen oma kansansa kuljetettiin vähitellen tuhoamisleireille?

Ruotsalainen Steve Sem-Sandberg on kirjoittanut yli kuusisataasivuisen romaanin ikään kuin ollakseen vastaamatta kysymykseen siitä, kumpaan kysymykseen vastata. De fattiga i Łódz ei ota kantaa siihen, oliko Rumkowskin päällimmäisenä viettinä valta vai lähimmäisvastuu. Kysymykset jäävät lukijalle.

Jälkikäteen on ollut helppoa tuomita Rumkowski vallankipeänä rikollisena ja Himmlerin hyväksikäyttämänä hölmönä. Mutta historiankirjoitus on vaikea laji, joka ei rakennu pelkästään tosiasioille vaan myös spekulaatiolle.

Jälkisanoissa Sem-Sandberg toteaakin, että kysymys Rumkowskin sankaruudesta tai petturuudesta riippuu paljolti näkökulmasta.

Ikään kuin tahtomattaan romaani kuitenkin kyseenalaistaa jälkimaailman käsitystä Rumkowskista pelkkänä natsi-Saksan kuuliaisena työkaluna. Mutta Sem-Sandberg ei aja Rumkowskille maineenpalautusta – päinvastoin: Rumkowskin luonnehtiminen pedofiiliksi pikkuhitleriksi on mitä vastenmielisin henkilökuva.

Kirjailijan peräänkuuluttamaa perspektiiviä Rumkowskin toimille syntyy, kun verrataan Varsovan ja Łódzin gettoja keskenään.

Toki Varsovan vastarintaa voi pitää sankarillisempana kuin Łódzin toimimista Wehrmachtin alihankkijana, mutta lopputulos kyseenalaistaa sankarillisuuden hyödyn: kun Puolan muut getot tuhottiin jo 1943, Łódzin gettoteollisuus oli vielä täydessä toiminnassa.

Perimmäinen kysymys tapaus Rumkowskissa onkin, miten Auschwitzissa murhatun gettojohtajan historia olisi kirjoitettu, jos hän olisi onnistunut kapuamaan geton raunioista yhdessä niiden seitsemänkymmenentuhannen kanssa, jotka vielä olivat elossa kesällä 1944.

Mikäli esimerkiksi von Stauffenberg olisi tuolloin saanut Hitlerin päiviltä tai mikäli Stalin ei samoihin aikoihin olisi pysäyttänyt puna-armeijan hyökkäystä Varsovan ulkopuolella, sota olisi hyvinkin voinut saada pikaisemman, ja Łódzin geton kannalta ratkaisevasti suotuisamman lopun.

Venäläisten vallatessa Łódzin tammikuussa 1945 getossa oli enää 900 ihmistä. Rumkowskin viivytykseen tähdännyt vastarinta epäonnistui vain muutamalla kuukaudella.

Tärkeimpänä lähteenään Sem-Sandberg on käyttänyt Łódzista säilynyttä, 3 000 sivua käsittävää gettokronikkaa, johon tapahtumia kirjattiin kollektiivisesti. Lopputulos on häkellyttävän monitasoinen kärsimysnäytelmä, jonka suurin ansio on se, että se ei päästä lukijaansa helpolla.

Valmiiden vastausten sijaan dokumenttiromaani yrittää kuvata murhaavan raskasta ja epäinhimillistä arkipäivää: Rumkowskin yrittäessä tehdä getosta "työn kaupunkina" tarpeellista osaa Saksan sotataloutta myös asukkaiden keskinäiset suhteet rakentuivat tälle likaiselle yhteistyölle – ruoka-annoksista alkaen.

Etuoikeutettujen suomimisesta geton oma revyyteatteri sai pohjattomasti aiheita.

Ihmisten hyväksikäyttö ja hirmukuri, jolle juutalaisten oma sonderkommando kansansa alisti, on kirjan hätkähdyttävintä antia. Sem-Sandberg ei esitä syytöksiä, mutta osoittaa, kuinka natsien vallan ja väkivallan rakenteet pakotettuina Rumkowskin miniatyyrivaltioon kertautuvat alaspäin.

Sem-Sandberg on lukenut Imre Kertészinsä: "Auschwitz" ei ole historiallinen poikkeama, josta vain saksalaiset kantavat vastuun, vaan metafora sille antropologiselle tosiasialle, että yhteisön rakentuessa terrorille voi sorretusta itse tulla sortaja.

Theodor Adornoa lainaten: keskitysleireistä puhutaan joko liian paljon tai aivan liian vähän.

Liian usein holokausti-kuvaukset jäävät tasolle, jossa paha muutetaan kertomuksiksi yksinkertaistetulla hyvä–paha-psykologialla. Kauheudet saavat onnellisen loppuratkaisun, kun todetaan, että Hitler lopulta kukistui, ja tuhoamisleirien krematoriot ovat jäähtyneet jo kauan sitten.

Tunteilemattoman lähestymistapansa ansiosta Sem-Sandberg välttää hienosti todistuskirjallisuuden ongelman – joka siis muodostuu, kun sekä lukijalla että kirjoittajalla on valmiit moraaliset johtopäätökset tapahtumista.

Sekä Kertésziä että Sem-Sandbergiä lukiessa joutuu itse miettimään, minkä todistuksen Auschwitz antaa koko ihmiskunnasta. Tästä puhutaan yhä liian vähän.

Steve Sem-Sandberg: De fattiga i Łódz. Bonniers. 662 s. Like julkaisee sen suomeksi keväällä 2011. Työnimi on "Lodzin kurjat".

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi