Venäläinen älymystö koki optimistisen tragedian

Emigranttitutkija luo syvän ja lavean katseen neuvostosukupolveen, joka kukoisti Stalinin jälkeen.

Taannoin amerikkalaistunut Vladislav Zubok tekee tanakkaa työtä neuvostohistorian parissa. Hänen teoksensa Živago's Children ei kuitenkaan ole "pelkästään tutkimushanke", Zubok painottaa, vaan siinä myös herätellään henkiin hänen vanhempiensa ja itsensäkin intellektuaalisia vaiheita. Omakohtaisuus vauhdittaa ja motivoi tekstiä.

Zubok tohtoroitui 1985 Moskovassa, akateemikko Georgi Arbatovin eliitti-instituutissa, ja hän muutti Yhdysvaltoihin 1990-luvun alussa.

"Živagon lapsiksi" Zubok nimeää melko leveän neuvostoälymystön kohortin. Siihen lukeutui osa 1940-luvulla opiskelleista sotaveteraaneistakin, silti runsaammin 1950-luvulla sosiaalistuneita nuoria aikuisia, jotka pääsivät vauhtiin vasta Stalinin kuoltua. Valtaosa vaikutti Moskovassa ja Leningradissa.

He olivat korkeakoulutettua väkeä – tiedemiehiä, historioitsijoita, filosofeja – ja joukkoon sopi taiteilijoita, runoilijoita ja muusikoita, samoin sellaisia itseoppineita, joiden sukutausta oli katkaissut tien yliopistoon.

"Živagolaisia" yhdisti sosialistinen edistysusko ja neuvostopatriotismi. He eivät olleet nykykielellä ja -mielellä ymmärrettyjä toisinajattelijoita, jollaisten ryhmää ei varsinaisesti vielä 1950–60-lukujen taitteessa esiintynyt. Muutamia tiukempia antagonisteja, kuten vuoden 1987 nobelisti Joseph Brodsky, rajautuu ulos myös "živagolaisista".

Miten älymystöliike syntyi? Mitä se kannatti tai peräti vaati?

Terävimmän alkupisteen Zubok piirtää Boris Pasternakin (1890–1960) hautajaisiin. Tohtori Živagon luoja oli raa'asti parjattuna ja painostettuna kieltäytynyt vuoden 1958 kirjallisuuden Nobelista.

Hänen muistotilaisuudestaan kesällä 1960 kehkeytyi neuvostoajan ensimmäinen huomattava "epävirallisen kansalaissolidaarisuuden mielenosoitus". Ruumissaattoon ei osallistunut enempää kuin puolisentuhatta surijaa – ei mikään ylittämätön luku –, mutta kokoontumisen merkitystä kasvatti viranomaiskielloista ja KGB:n läsnäolosta piittaamaton spontaani luonne ja vapaahenkiset muistopuheet. Joukossa rohkeus ylitti kollektiivisen pelon, ensi kerran.

Pasternak oli ikään kuin (sala)kuljettanut bolševikkikumousta 1917 edeltänyttä humanismia puoli vuosisataa edemmäs, hruštšovilaisen suojasään intelligentsijalle.

Kyse oli yhteydestä, sen seikan korostamisesta, että Venäjä yhä kantaa arvokkuuttaan ja viljelee muitakin kuin Stalinin karkeistamia arvoja.

Siinä mielessä heitä voi luonnehtia "živagolaisiksi", vaikka poliittisesti porukan enemmistöä sopisikin kutsua "Leninin lapsiksi" tai "Buharinin pojiksi". Puolen vuosisadan takaa pistää silmään, kuinka tiiviisti he edelleen olivat sidoksissa neuvostojärjestelmään – eikä minkäänlaisilla (ainakaan julkisilla) sosialismin ulkopuolisilla näköaloilla spekuloitu.

Neuvostoliitto todella oli "ikuinen", niin kuin vielä paljon myöhemmin myös Suomessa, muualla lännessä ja jopa CIA:n analyysikeskuksissa pääteltiin.

Sukupolvelle kelpasi sosialismi sinänsä, mutta vaadittiin pluralistisempaa ja sensuurittomampaa yhteiskuntaa, samoin kuin tieteellistä vapautta ja historian avoimuutta. Niihin kaikkiinhan oli mittaamattomasti matkaa.

Zubok yhdistää massiivisen aineiston ja erinomaisesti juoksevan tekstin. Teoksessa toden totta vyöryy esiin aikakauden intellektuaalinen yhteisö monin rintamin: taiteessa ja kirjallisuudessa, tieteessä, lehdistössä ja yksityispiireissä.

Esille nousee anekdootteja ja särmikästä tietoa Hruštšovista seuraajineen, kirjailijoista kuten Ehrenburgista, Jevtušenkosta tai Solženitsynistä, samoin tiedemiehistä, kuvataiteilijoista ja näyttelijöistä. Monimutkaisen ihmislajin, kulttuuribyrokraatin, olemuksesta on kosolti näytteitä.

Vankimmilleen "živagolaisten" yhteisö ylsi 1950–60-lukujen optimistisissa tuokioissa. Kuusikymmenluvun lopulla poliittinen stagnaatio tiheni.

Se jäädytti taas vapaampia ajatteluratoja, joita paradoksaalista kyllä oli sallinut Hruštšov, kaikkea muuta kuin luovaa ajattelua harrastanut musikka. Eivätkä padot sitten kunnolla ryskyneet ennen 1980-luvun puoliväliä.

Olisi melkoinen kulttuuriteko, kun joku kustantamo ostaisi Živago's Childrenin oikeudet ja ojentaisi sen neuvostoaikaa tuntevan suomentajan käsiin. Sen verran monia ymmärrystä avartavia kehityspolkuja siinä mennään.

Vladislav Zubok: Živago's Children. The Last Russian Intelligentsia. The Belknap Press of Harvard University Press. 453 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi