Vetäytyjä teki tyrkyn romaanin

Thomas Pynchon on nyt aiempaa simppelimpi mutta yhä huuruinen.

Onpas kevyttä!

Thomas Pynchon -lukupiireissä menivät kaurakeksit syksyllä väärään kurkkuun. Omaperäisistä ja vaikeista romaaneistaan kuuluisan amerikkalaiskirjailijan uusin romaani Inherent Vice on tekijänsä rennointa ja simppeleintä tuotantoa.

Pynchonin edellinen Against the Day (2006) kesti sentään 1 085 sivua.

Sitä edellinen Mason & Dixon (1997), tuttavapiirini ehkä keskeytetyin teos, oli kirjoitettu 1700-luvun englannilla. Pääteos Gravity's Rainbow (1973), postmodernismin klassikko, esitteli yli 400 henkilöhahmoa.

Mutta nyt siis Inherent Vice, joka kaiken helppolukuisuutensa lisäksi on vielä genrekirja, kovaksikeitetty dekkari.

Pynchon on aina ollut opiskelijoiden, älyköiden ja kirjallisuudentutkijoiden suosikki. Inherent Vicesta on jo pystyssä laadukas wiki-sivusto, jolla selvitetään muun muassa romaanin kulttuuriviittauksia.

Teos sijoittuu vuoden 1970 Los Angelesiin ja siinä eletään vahvasti 60-luvun utopioiden haalistumisen tunnelmissa. Charles Mansonin oikeudenkäynti on meneillään, Nixon presidenttinä ja vastakulttuuri joutumassa ahtaammalle.

Romaanin päähenkilö, yksityisetsivä ja jonkinasteinen hippi Doc Sportello saa kirjan alussa toimeksiannon ex-tyttöystävältään Shastalta. Shasta epäilee rikkaan rakastajansa vaimon punovan juonia tämän aviomiestä vastaan. Pian aviomies katoaa.

Yksityisetsivä on oiva valinta zeitgeist-romaanin päähenkilöksi, sillä etsivän voi laittaa tapaamaan ketä hyvänsä ja kävelemään minne tahansa.

Sportello tapaakin yhä uusia tyypiteltyjä henkilöitä, nauttii innokkaasti huumeista sekä käy ikimuistoista dialogia poliisi Bigfoot Bjornsenin kanssa.

Juoni

tietysti monimutkaistuu erittäin nopeasti, ja lopulta kaikki liittyy kaikkeen jollain kannabiksenhuuruisella tai savusumuisella tavalla. Sekä kovaksikeitetty dekkari että postmoderni romaani ovat hyviä asioiden monimutkaisessa yhdistelemisessä, joten Pynchonin genrevalintaa voi ymmärtää.

Fanit löytävät kirjasta kyllä paljon toivomaansa: hassuja nimiä, laulujen sanoituksia, paranoiaa, psykedeliaa, burleskia komediaa sekä ihastuttavan omituisia yksityiskohtia (zombiebändi, pornosolmioiden personoitu kokoelma, pari mainiota lyhennettä).

Kirjan paranoia ja noir-tunnelmointi ei ole kovinkaan tylyä eikä apokalyptista, jo siksi että koominen viritys on niin vahva. Itse asiassa pieni vainoharhainen jännitys saa vitsit ja herjat tuntumaan hauskemmilta.

Pynchon on epäilemättä 60-lukunostalgikko, mutta ei mikään katkera 72-vuotias mies, vaan ennemminkin terävänäköinen vanha jutunkertoja. Romaanista voi noukkia viittauksia tulossa olevaan maailmaan – kuulokkeisiin, internetiin, väritelevision nousuun ja Ronald Reaganiin.

Kirjailijaan tutustuminen kannattaa edelleen aloittaa hänen ainoasta suomennetusta teoksestaan Huuto 49:stä (1966), joka on myös Pynchonin lyhyin romaani.

Ehkä Pynchon reagoi uudella tyylillään siihen, ettemme tällä hetkellä elä mitään paksujen ja hidaslukuisten kirjojen kulta-aikaa.

Elämä on tainnut 2000-luvulla mennä niin hektiseksi, etteivät suurimmatkaan kirjailijat voi pyytää lukijoilta enää niin suurta keskittymistä kuin joskus ennen.

Mieheltä itseltään taitaa olla turha odottaa selityksiä. Legendaarinen vetäytyjä ei esiinny lainkaan julkisuudessa, eikä hänestä ole julkaistu kuin muutama vanha valokuva. Poikkeuksen Pynchon teki vuonna 2004 vieraillessaan kaksi kertaa omana itsenään Simpsoneissa.

Silloinkin piirroshahmolla oli visusti paperipussi päässä.

Thomas Pynchon: Inherent Vice. Jonathan Cape. 369 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi