Voittajat luottavat omaan kulttuuriinsa

Peter Sloterdijk luo teoriaa sodanjälkeisistä ajoista

Eurooppalainen kulttuuri tuntuu taas puhuvan enemmän saksaa. Filosofian ja kirkon näkyvimpiä hahmoja ovat Jürgen Habermas, Peter Sloterdijk ja Joseph Ratzinger.

Suomessa Sloterdijk on heistä vähiten tunnettu. Hänen hiljakkoin ilmestynyt tutkielmansa "sodanjälkeisten aikojen teoriasta" tarjoaa johdannon sekä kirjoittajan että nykyisen Euroopan sielunmaisemaan.

Sloterdijkin mukaan voittajilla on yleensä sodan jälkeen tapana luottaa yhä enemmän kulttuuriinsa. Häviäjät taas joko menevät itseensä ja tekevät parannuksen tai sitten alkavat pettää itseään.

Tällainen kierre vaivasi Eurooppaa 150 vuotta Napoleonin sotien jälkeen. Sen aito rauhoittuminen alkoi vasta Adenauerin ja de Gaullen Elysée -sopimuksesta tammikuussa 1963.

Sloterdijk kuvaa, miten pahalaatuinen itsepetos johti ensimmäisen maailmansodan jälkeen fasismiin ja natsismiin sekä sitten viime vuosisadan lopun "ranskalaisen teorian" totalitarismiin.

Ensimmäisessä maailmansodassa Italia hävisi taistelukentällä, mutta liittoutuneet tulivat apuun. Kuten tunnettua, italialaisten kutsu uuteen sankaruuteen tuli ensin teatterista, mistä naisen näyttämösurmista tunnettu D'Annunzio astui mustapaitoineen Mussolinin rinnalle.

Saksassa Hitlerin nousu oli samantapainen. Siellä voittamatonta armeijaa oli puukotettu selkään ja petturit oli saatettava vastuuseen. Se alkoi vuonna 1933 ja päättyi 1945.

Tähän asti en ole ymmärtänyt Marxin, Heideggerin, Nietzschen tai Artaudin nousua Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen. Nyt Sloterdijk tulkitsee sen olevan osa kaksinkertaista itsepetosta.

Napoleonin suurmiesperinnettä jäljitellen de Gaulle palautti oikeistossa Ranskan kunniaa. Hän ajatteli, että Elysée-palatsi on Euroopan Valkoinen talo.

Ranskan vasemmistossa itsepetokseksi tuli väite, että vastarintaliike voitti sodan Neuvostoliiton puna-armeijan rinnalla. Näin yksi sukupolvi pääsi mukaan Marxin ja Stalinin kommunistiseen tulevaisuuden voitonhurmaan. Samalla innolla jatkoivat monet postmodernistit Heideggerin ja Nietzschen jälkiä kohti muinaista sankariaikaa.

Sodanjälkeisen Saksan osalta Sloterdijk seuraa kansallista katumusta. Hän aloittaa Saksan protestanttien synnintunnustuksesta Stuttgartissa lokakuussa 1945. Ajatuksena on, että syntinsä tunnustaneesta ja parannuksen tehneestä Saksasta on 60 vuodessa tullut tavallinen valtio.

Voi vain kuvitella, miten Sloterdijkiä kirvelevät kirjan yhden saksalaisen symbolin, paavi Benedictuksen, tuoreet ratkaisut palauttaa kunniaan natsien kaasukammiot kieltänyt piispa ja peruuttaa Galileo Galilein patsashanke.

Tutkielmassa Napoelonin pitkän varjon alta nousee hyvän tahdon ohjelma, jonka sankareita ovat Albert Camus ja ranskalais-amerikkalainen René Girard.

Ranskassa Camus lahdattiin porukalla, kun hän puhui Sartrea vastaan maltin ja sovinnon puolesta. Sartre itse ryhtyi keulakuvaksi intelligentsian "jatkuvasti elinvoimaiseen taipumukseen neuroottiseen suureellisuuteen ja messianistiseen aggression vientiin".

Ranskan ja Saksan sotien analyysiin käytetty René Girardin jäljittelevän väkivallan teoria on itse asiassa koko kulttuurin analyysi.

Alkukantaisessa yhteisössä kilpailu paikasta ja niukkuudesta johti jäljittelevän väkivallan kierteeseen. Se laukaistiin etsimällä ja surmaamalla syntipukki, joka uhrattiin jumalille.

Girardin mukaan kristillinen sivistys sai alulle hyvän tahdon kierteen, joka lopulta johti demokraattisiin instituutioihin. Sille taas natsismi, fasismi ja kommunismi olivat takaisku, joka johti takaisin alkukantaiseen väkivallan kierteeseen ja syntipukkien kuten juutalaisten uhraamisen.

Sloterdijk sähköistää aikamme kulttuurikeskustelun kytkemällä Girardin teoriaan mediakritiikin. Hänen mukaansa tehostuva sähköinen viestintä kiihdyttää alkukantaisen väkivallan jäljittelyn kierteitä, jotka saavat jälleen aikaan erilaisia syntipukin surmaamisen toimintamalleja, kuten terrorismia.

Filosofin mukaan mediasta muodostuu "hulluuden stimuloinnin kanavia".

Girard ehdottaa paluuta kristilliseen hyvän tahdon jäljittelyn kierteeseen. Sloterdijk tarjoaa kansainvälisissä suhteissa käytännöllisempää "hyväntahtoista ja väkivallatonta yhteisoloa" ja riittävää etäisyyttä naapurin asioihin.

Girardin ajatus jäljittelyn kierteestä tarjoaa myös meillä näkökulman muutoin vaikeasti selitettävään kiusaamisen ja väkivallan nousuun. Emme siis näyttäisi olevan yksin oman väkivaltakulttuurimme kanssa, mutta tällä kertaa ehkä edellä monia muita.

Meillä on siis kaikki syy työhön ihmisyyden hyväksi, Camusin ja Girardin hengessä.

Peter Sloterdijk: Theory of the Post-War Periods. Käännös: Robert Payne Springer, Wien, NewYork 2009.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi