16.5.2010 3:00
David Shields siis nimeää viholliset, mutta hänen manifestinsa antaa myös runsaasti esimerkkejä siitä, keiden puolesta se puhuu.
David Marksonin epäromaanit, kuten This Is Not a Novel (2000), käyvät esimerkeiksi nykykirjallisuuden 1700-lukulaisuudesta. W. G. Sebald palaa vastaavasti romaanin juurille, "ei-fiktiivisen materiaalin järjestämiseen, muotoiluun ja kuvitteluun fiktioksi". Frederick Exleyn älykäs Luuserin muistiinpanot (1968, suom. 2007) käyttää omaelämäkerrallista kehystä Shieldsiä ilahduttavalla tavalla, tuhoten romaanikirjailijan auktoriteetin luomansa maailman yllä.
Ei-fiktion nykymuotoja kaappaa runollisesti Joe Manderothin Letters to Wendy's (2000), huolestuttava palautetulva hampurilaisravintolalle.
Barry Hannahin villiä muistosarjaa Boomerang (1989) Shields lukee tapahtumattomuuden kuvauksena ja nostaa sen sellaisena jopa Marguerite Durasin Rakastajan (1984) rinnalle.
Renata Adlerin Speedboat (1976), kuvaus journalistin maailmankuvan rakoilusta, edustaa Shieldsille kollaasia parhaimmillaan, askeleena kertomuksen tuolle puolen. Lydia Davi on nimennyt kokoelmansa Samuel Johnson Is Indignant (2002) tekstit tarinoiksi (stories) paremman puutteessa.
Myös laajemmat ja perinteisemmät kertomukset voivat yltää esseeksi. Jonathan Rabanin romaani Waxwings (2003) on Shieldsille "noin 74 esseetä aiheesta maailma illuusioita tuottavana koneena".
Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi