Yhdysvallat ratsastaa kuolleilla presidenteillä

Identiteettikriisiä potevat amerikkalaiset palaavat juurilleen, kukin tavallaan.

Yli kaksisataa vuotta sitten eläneiden miesten vetäminen toistuvasti päivänpoliittiseen debattiin tuntuu erikoiselta.

Yhdysvalloissa se on maan tapa. Epäilyksen aikoina amerikkalaiset poliitikot turvautuvat herkästi niin sanottujen perustajaisien viisauteen.

Niin nytkin, kun Yhdysvallat on keskellä pahinta henkistä kriisiään sitten Vietnamin sodan.

Perustajien konsultoiminen ei tunnu niin kummalliselta, kun muistaa, että Yhdysvaltoja edelleen hallitaan vuonna 1787 laaditun perustuslain mukaan. Maa on valtiona ja kansakuntana niin nuori, että sen myyttiset sankarihahmot ja ensimmäiset poliittiset johtajat ovat samoja henkilöitä.

Keskeisiin perustajahahmoihin lasketaan tavallisesti ensimmäisten presidenttien George Washingtonin, John Adamsin ja Thomas Jeffersonin lisäksi rakastettu yleisnero Benjamin Franklin, perustuslain "käyttöoppaan" The Federalist Papersin pääkirjoittaja Alexander Hamilton ja perustuslain laatijana pidetty James Madison. Kunkin maine nousee ja laskee trendien mukana, mutta Washington on aina ylitse muiden.

Washington (1732–99) muistetaan presidenttinä, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet tekivät hänestä korvaamattoman kriittisenä aikana. Hänen arvovaltansa ja kansansuosionsa yhdistivät siirtokunnat vallankumoussodan aikana ja auttoivat sodan jälkeen säilyttämään tasapainon eripuraisten osavaltioiden kesken.

Washington on perustajista kunnioitetuin, mutta samalla hän on pysynyt heistä etäisimpänä. Kyse ei ole siitä, että Washingtonia olisi yritetty pitää väkisin korokkeella tai ettei hänen luonnettaan olisi yritetty tiirikoida. Kyse on siitä, ettei mies kerta kaikkiaan avaudu tunteistaan.

Washingtonin vastusteluista huolimatta Ron Chernow'n uusi Washington-elämäkerta lupaa "romuttaa lopullisesti kuvan kylmästä ja tunteettomasta miehestä".

Washington oli vaikuttava ilmestys sekä ulkomuotonsa että käytöksensä puolesta. Toisin kuin muilla perustajilla hänellä ei ollut yliopistokoulutusta. Hänellä oli kuitenkin omaisuutta, poliittista vaistoa ja huippuunsa hiottu herrasmiehen käytös.

Nykyisin Washingtonin kuuluisa vähäpuheisuus nähdään pikemmin diplomaattisena täsmäaseena kuin yrityksenä peitellä tyhmyyttä. Kukaan toinen amerikkalainen poliitikko ei ole hänen laillaan onnistunut vakuuttamaan maanmiehiään siitä, että on politiikan yläpuolella.

Teatterista pitänyt Washington osasi panostaa näennäisen vaatimattomiin mutta sisällöltään eeppisiin eleisiin. Maailma Atlantin molemmin puolin kohahti, kun hän itsenäisyyssodan päätyttyä luopui seremoniallisesti ylipäällikkyydestään ja ilmoitti palaavansa siviilielämään maatilalleen.

Jo omana aikanaan poikkeuksellinen sosiaalinen jäykkyys nähdään nykyisin 1700-luvun herrasmiesetiketin äärimmäisenä oireiluna, jota taas selitetään älyllisellä alemmuudentunteella, patologisella kunnianhimolla tai Chernow'n tavoin jopa vaikealla äitisuhteella. Washingtonin luonne kiehtoo tutkijoita niin, että historian tapahtumia on selitetty mieluummin sillä kuin sosiaalisilla ja taloudellisilla olosuhteilla tai politiikalla ja aatteilla. Chernowkaan ei täysin vältä tätä ansaa.

Chernow haluaa korostaa tunne-elämää, silläkin uhalla, että joutuu tekemään paljon tyhjän päällä seisovia oletuksia. Washingtonin mielipiteitä ja suhtautumista eri asioihin, kuten uskontoon, orjuuteen ja muotiin Chernow tulkitsee lähteiden valossa osuvasti, mutta heti kun hän alkaa arvailla Washingtonin tunteita, uskottavuus katoaa.

Amerikan vallankumoushistorian suurin ongelma eivät kuitenkaan ole tällaiset huolelliseen tutkimukseen perustuvat mutta hieman setämäisesti kirjoitetut perustajien elämäkerrat. Ongelma on ääriliikkeiden harjoittama taantumuksellinen historiantulkinta, jonka tuorein ilmentymä ovat konservatiivisen Tea Party -liikkeen kannattajat internetistä tilattuine kolmikolkkahattuineen ja historiallisesta yhteydestä irrotettuine iskulauseineen.

Tea Party on ottanut nimensä Bostonin satamassa 1773 tapahtuneesta väkivaltaisesta mielenilmauksesta, jossa brittihallinnon veropolitiikkaan kyllästyneet kaupunkilaiset heittivät laivalasteittain tullattavaksi tarkoitettua teetä mereen.

Liike uhoaa Washingtonin ja kumppaneiden reagoivan haudoissaan voimakkaasti nykyisen hallinnon epäreiluun politiikkaan. Teapartylaiset kutsuvat "älykköpresidentti" Obamaa ja hänen poliittista lähipiiriään sosialisteiksi, mutta unohtavat, että myös heidän ihailemiensa perustajien enemmistö oli oppinutta eliittiä.

Uudessa kirjassaan The Whites of Their Eyes Harvardin yliopiston historian professori Jill Lepore kutsuu Tea Partyn historiakäsitystä paitsi anti-intellektuaaliseksi, ennen kaikkea antihistorialliseksi.

Tea Partyn historiassa ei haittaa, että sosialisti-sanaa sen paremmin kuin sosialistejakaan ei ollut vielä 1700-luvun lopulla keksitty. Nykyamerikkalaisille voi silti kertoa, että George Washington "ei pitänyt sosialisteista". Muistamisen arvoista ei ole sekään, että vallankumousajan Amerikassa suurin osa teapartylaisista olisi jäänyt ilman äänioikeutta. Osa heistä olisi ollut orjia.

Tällainen tapa muokata historiaa omiin tarpeisiin olisi huvittavaa ja hellyttävän naiivia, ellei se tietämättömyyden ylistyksessään olisi niin vaarallista. Lepore muistuttaa, että Tea Party on vain viimeisin tapaus samankaltaisten amerikkalaisten kansanliikkeiden ketjussa.

Vasemmallakin laidalla osataan. Vallankumouksen 200-vuotisjuhlien alla, 1970-luvun alussa, Vietnamin sodan vastustajat vetosivat verisesti sotineiden esi-isiensä nimissä rauhan puolesta.

Taantumuksellinen historiantulkinta on saanut Yhdysvalloissa 1970-luvulta lähtien suhteettoman paljon valtaa suureen yleisöön. Tämä johtuu Leporen mukaan siitä, että akateemiset historiantutkijat jättivät tavalliset lukijat liiaksi amatöörien armoille.

Amerikkalainen aatehistorioitsija Richard Hofstadter uskoi, että niillä historioitsijoilla, joilla on jotain sanottavaa menneen ja nykyisen suhteesta, olisi velvollisuus sanoa se, "mahdollisimman huolellisesti, käyttämällä sitä ammattitaitoa ja arvovaltaa, joka nousee koulutuksesta ja riittävästä välimatkasta ammattimaisen politiikan maailmaan".

Tämä on vaativa tehtävä maassa, jossa miljoonat pitävät hyvän historian kriteerinä sitä, että se kertoo perustajaisien jumalallisesta innoituksesta, kun nämä loivat kristillisen valtion, ja uskovat, että akateeminen historiantutkimus on salaliitto pyhien tosiasioiden tahraamiseksi.

Ron Chernow: Washington:

A Life. Penguin Press.

928 s. 35 e.

Jill Lepore: The Whites of Their Eyes: The Tea Party's Revolution and the Battle Over American History. Princeton University Press.

224 s. 21 e.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi