Albert Järvinen oli paras

Joulukuussa 1974 istuin kotona ja kuuntelin radiosta kun Hurriganes voitti European Pop Jury -kilpailun kappaleella Get On. Olin kymmenvuotias enkä täysin käsittänyt, mistä oli kyse.

European Pop Jury ei ole jäänyt kevyen musiikin historiaan kovin merkittävänä instituutiona, mutta se todisti meille ilmakitaraa soittaville pikkunappuloille, että suosikkiyhtyeemme ei ollut hyvä vain siksi, että se oli suomalainen.

Hurriganesissa oli vähän outo ja pelottava Remu Aaltonen ja rocktähdeltä näyttävä Cisse Häkkinen, mutta hämmästyttävin oli Albert Järvinen.

Ulkoisesti hän ei ollut yhtä räiskyvä tai maskuliininen kuin bändikaverinsa, mutta soitto korvasi kaiken.

Muiden yhtyeiden kitaristit tekivät töitä hartiavoimin ja väänsivät vielä kasvonsakin mutkalle, mutta saivat silti aikaan vain plektran napsahtelua ja ohuita diu-diu -ääniä.

Järvisen kitarasta ääntä tuli paksuna virtana, ja ilmeetön Järvinen tuntui hallitsevan sitä täydellisesti pienin ja helpoilta näyttävinliikkein.

Hänen soundinsa oli täyteen pakattu, soittipa hän ala- tai yläkielillä, eikä hänen vahvistinsärönsä muuttunut milloinkaan pistäväksi ja ohueksi, vaan kitara murisi ja ulvoi kuin urheiluauto.

Albert Järvisestä ei olisi tullut lukemattomien aloittelevien rockkitaristien esikuvaa, ellei hänen soittoaan olisi pystynyt jäljittelemään. Se ei ollut helppoa, mutta aina joskus joku onnistui soittamaan neljä, kahdeksan tai kuusitoistakin tahtia vähän niin kuin hän.

Vähitellen meille keskinkertaisille kitaransoittajille valkeni, että Järvisen ainutlaatuisuus ei ollut Get Onin introssa tai kielten suuntaisesti

raavituissa Roadrunnerin äänissä, vaan pitkissä musikaalisissa linjoissa, joita hän rakensi tunnistettavista kuvioistaan.

Se oli pohjimmiltaan yksinkertaista bluesia ja rock and rollia, mutta se kuulosti mietityltä ja sävelletyltä.

Albert Järvisestä on julkaistu elämäkertakirja vasta nyt, 19 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä käydään läpi tapahtumia ajoilta, jolloin rockmusiikki ja maailma sen ympärillä oli kovin erilaista kuin nyt.

Järvisen elämästä ei tullut suurta juhlaa, vaikka häntä kehuttiin maailmanluokan lahjakkuudeksi. Jotkut ulkomaiset kollegat tunnistivat hänen lahjakkuutensa, mutta mitään kansainvälistä uraa hänelle ei syntynyt.

Silti voi aina kuunnella Järvisen hienoimpia levytyksiä ja tajuta, kuinka vähemmilläkin lahjoilla voi pärjätä, mutta vain kaikkein parhaista tulee innoittajia.

Vili Vesterisen takia Suomessa soitetaan haitaria, Olavi Virran takia lauletaan tangoa ja Albert Järvisen takia soitetaan sähkökitaralla rockia.

Kirjoittaja on Nyt-liitteen musiikkitoimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi