Jalka ei vipata väkisin

Turkulaisessa Dynamo-baarissa järjestetään kerran kuukaudessa levyraati-ilta. Siinä baarin asiakkaat tuovat mukanaan levyjä, joita lavalla istuva raati kommentoi ja arvioi.

Myös asiakkaat antavat äänensä, ja illan paras levy valitaan ynnäämällä raadin ja kansan pisteet.

Kävin vieraana raadissa muutama viikko sitten. Levyt eivät olleet suinkaan listahittejä eivätkä liioin ilmeisimpiä vaihtoehtoklassikoita. Ainoa kappale, jonka tunnistin heti, oli Pepe & Paradisen Elämältä kaiken sain. Se myös valittiin ylivoimaisesti illan parhaaksi kappaleeksi.

Elämältä kaiken sain on alun perin brittiläinen pikkuhitti, ja se on levytetty jo vuonna 1972, mutta se ei ole nyt tässä kovin olennaista. Uskon, että kappale tehoaa myös paljon sitä nuorempiin kuulijoihin, koska se svengaa.

Pepe Willberg on maamme hienoimpia poplaulajia, ja Paradise soitti ja lauloi aikoinaan sellaisella irtonaisella groovella, jonka lahjakkaimmatkin nykyiset suomalaisyhtyeet tavoittavat vain satunnaisesti.

Svengi ja groove ovat käsitteitä, joilla tarkoitetaan rytmimusiikin tulkintaa.

Sitä, kuinka soittajat artikuloivat sinänsä yksinkertaista musiikkia; viivyttävät oikeita iskuja, ennakoivat joitakin ja lyövät toiset äänet lujempaa, toiset pehmeämmin. Ja koska nyt puhutaan ryhmätyöstä, kaiken tämän lisäksi soittajien ja laulajien on osattava kuunnella toisiaan ja tulkita rytmiä niin, että se nivoutuu yhteen ja kasvaa osiaan notkeammaksi ja dynaamisemmaksi.

Se ei kuulosta enää kovin yksinkertaiselta eikä se sitä olekaan, jos jokaisen äänen tuottaminen on tietoista. Mutta kun musiikki svengaa, sen huomaavat oitis paitsi soittajat, myös kuulijat. Ja on harhaa, että svengaaminen olisi vain hyväntuulisen ilmaisun väline, rantareggaen ja asiakastilaisuusjazzin koriste.

Svengi tuo soittoon uuden ulottuvuuden: synkkään ja ahdistavaan rockiin tulee glamouria ja romantiikkaa, aggressiiviseen paukutukseen seksuaalista värinää. Yleensä on ajateltu, että svengi muuttuu sitä vaikeammaksi mitä kauemmas mennään afroamerikkalaisen musiikin alkulähteiltä, siis Afrikasta ja Yhdysvalloista.

Niinpä esimerkiksi Saksaa ja Suomea ei ole pidetty svengaavan musiikin kotimaina.

Suomalaiset ja saksalaiset ovat neuvokkaina ja peräänantamattomina ihmisinä korvanneet svengittömyytensä tarkkuudella ja voimalla ja saaneet aikaiseksi Rammsteinin ja Children of Bodomin kaltaisia yhtyeitä.

Sekin on hienoa, sillä höyryveturin tavoin toimivassa metalliyhtyeessä on mykistävää voimaa. Svengaavan musiikin viehätys piilee kuitenkin pakottomuudessa, joka edellyttää millintarkan suorittamisen hylkäämistä. Yletön voimankäyttö on siinä paitsi tarpeetonta myös haitallista.

Voisi myös ajatella, että täkäläisessä työn filosofiassa ja henkilökohtaisessa ongelmanratkaisussa suositut mallit eivät siis tule kysymykseen.

Se voi olla epätavallista suomalaisessa rockperinteessä, mutta ei mahdotonta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi