Lätkärockin valta murtuu

Siihen aikaan, kun Suomi alkoi useamminkin pelata jääkiekon arvokisojen mitalipeleissä, siis 1990-luvun alussa, syntyi käsite lätkärock.

Sillä tarkoitettiin toisaalta niitä kappaleita, jota soitettiin kisojen pelikatkoilla ja television jääkiekkolähetysten tunnusmusiikkina, mutta myös jääkiekkoilijoiden omaa suosikkimusiikkia.

Vielä Suomen edellisen MM-kullan aikaan jälkimmäinen oli aika lailla samaa kuin suomirock. Maajoukkuekiekkoilijat kuuntelivat J. Karjalaista, jos olivat HIFK:n tai Jokerien kasvatteja, ja Eppu Normaalia ja Popedaa, jos olivat tamperelaisseuroista. TPS:n pelaajia miellytti Suurlähettiläät, ja kasvattajaseurasta riippumatta ulkomainen bändisuosikki oli Dire Straits.

Joskus joukkueeseen mahtui U2:ta tai Pink Floydia kuunteleva erilainen nuori. Vähän myöhemmin myös joka paikassa soiva hevi ujuttautui pukukoppeihin, ja Janne Niinimaa nähtiin jopa Metallican keikalla ja rockfestivaaleilla.

Jääkiekkoilijoiden musiikkimaku on toki mahdollisimman kaukana rock-elitismistä, koska huippupelaajat ovat viettäneet koko lapsuutensa ja nuoruutensa harjoituksissa, eikä heillä ole ollut aikaa maleksia nuorisotaloilla, rockklubeilla ja festivaaleilla uusia suosikkibändejä metsästäen.

Trendivirtaukset eivät ole juuri riepotelleet lätkärockia, mutta sukupolvien vaihtuminen alkaa näkyä pelaajien suosikeissa. Muutama viikko sitten Suomen albumilistan kärkeen noussut Jare & VilleGalle on siitä näkyvin merkki. Jääkiekon, salibandyn ja muun urheilun maailmasta kappaleidensa aiheita poimiva kaksikko tekee suomenkielistä hiphoppia, tässä tapauksessa siis lätkäräppiä.

Suomessa on ollut monta menestynyttä hiphop-artistia, mutta vasta Jare & VilleGalle ovat nousseet suosioon maan suosituimman joukkueurheilulajin myötävaikutuksella. Heidän musiikissaan ei ole juurikaan kaikuja Yhdysvaltain suurkaupunkien mustista kortteleista, mieluummin Matinkylän jäähallin nurkalta ja urbaaneimmillaankin Nordenskiöldinkadun karheasta betonista.

Jääkiekkomaajoukkueen MM-kultajuhlissakin lätkärockin murroksesta nähtiin jo muutoksia, kun lavalle nousi Jaren ja VilleGallen ohella myös tamperelainen törkyturparäppäri Petri Nygård.

Televisiosta katsoen mestaruusjuhlien koskettavin hetki syntyi kuitenkin paljon perinteisemmän musiikin soidessa.

Joukkuetta kuljettava bussi lipui näkyviin hurraavan väkijoukon takaa, ja Vesa-Matti Loiri lauloi lavalla Väliaikaista. Ajoitus oli varmasti vahinko, mutta siinä oli jotakin tavattoman kaunista, viisasta ja kodikasta.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi