Maaseudun murhe soi ja soi

Musiikki on, kuten usein kuulee sanottavan, matematiikkaa.

Se piti palauttaa mieleen, kun astuin taksiin tammikuun lopulla 2011 keskellä Helsinkiä. Taksin radiossa soi Kolmannen naisen Äiti pojastaan pappia toivoi.

Kolmas nainen oli hieno yhtye ja keskeinen osa Suomi-rockia. Musiikillisesti se yhdisti boogierockia, kevyttä progea ja Policea, ja teksteissään se kuvasi 1980-luvulla maalla kasvaneiden ja itsensä siellä vieraaksi tunteneiden nuorten miesten tuntoja.

Tammikuisena iltana olin kuitenkin vain keski-ikäinen helsinkiläinen mies, joka ei jaksanut katsoa maailmaa Suomi-rockin kautta. Olisin pitänyt taksimatkastani enemmän, jos radiossa soiva musiikki olisi kertonut jostain muusta kuin jälleen kerran pohjalaisten perheiden iänikuisista kommunikointivaikeuksista. Matematiikkaa kaikessa tässä on, että Kolmatta naista on soitettu 20 vuoden aikana radiossa niin paljon, että siitä on tullut osa todennäköistä julkisten tilojen äänikuvaa.

Tilastojen mukaan viime vuoden aikana radiokanavilla on kyllä soitettu paljon enemmän Pinkiä, Janne Raappanaa ja PMMP:tä, mutta Kolmas nainen kuulostaa iänikuiselta pidempien peliminuuttiensa ansiosta.

On helppo ymmärtää The 69 Eyesin Jussia, joka kertoi kuulleensa radiosta Lauri Tähkän laulavan ”ei enää elätä isäni pitkät pellot” ja tunteneensa ylpeyttä kuuluessaan yhtyeeseen, joka nimittää itseään myös ”Helsinki Vampiresiksi”.

Haluan uskoa, että jokaisessa Helsingissä elävässä ja viihtyvässä asuu pieni Helsinki Vampire.

Huomattava osa maaseudun asukkaista muutti maaseudulta pois jo 1960-luvulla, ja Kolmas nainen, Lauri Tähkä ja muutkin maaseudun kuolemaa lauluissaan kuvanneet rockyhtyeet ovat tehneet kappaleita monista muistakin aiheista.

Silti me kuulemme taksilla ajaessamme ja suuren keskusliikkeen ketjuravintolaan tai huoltoasemalle astuessamme aina kuinka äiti toivoi, poika joi ja kuinka sammaloituu talojen katot.

Ne häiritsevät, koska toisin kuin moni paremmin äänitapettiin sopiva poplaulu, ne on alun perin tehty merkitsemään jotakin.

Ne ovat kuin vaalien jälkeen julkaistava Suomen kartta, joka on aina melkein kokonaan vihreä, olivat vaalien voittajat ja häviäjät keitä tahansa.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi