Viisuvoitto muistoissamme

Vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta toipuminen kesti kansakunnaltamme vuosikausia.

Katkeran itsetutkiskelun jälkeen ymmärsimme, että valmentaja Curt Lindström ei ollut kansakuntamme tärkein johtaja ja että yritystemme kansainväliselle kilpailukyvylle ja Suomen maailmanpoliitiisielle painoarvolle vuosittain pelattavan jääkiekkoturnauksen voitolla oli kaikesta huolimatta tuskin havaittavaa vaikutusta.

Kolme vuotta sitten Suomelle tipahtaneen, mahdollisesti ihmiskunnan historiassa ainutlaatuisen euroviisuvoiton jälkeen elämä on palannut urilleen nopeammin.

Parina viime talvena varsinkin moni suomalainen rockartisti on lähtenyt mukaan kilpailun karsintoihin ja perustellut osallistumistaan sillä, että ”Lordin jälkeen Euroviisut eivät ole samat kuin ennen”.

Kyllä ne kuulkaa ovat ihan samat.

Eurovision laulukilpailut on jo vuosikausia ollut itäeurooppalaisten ja ehkä osin myös ruotsalaisten tv-katsojien aktiivisuuden varassa elävä instituutio jolla on vain heikko yhteys musiikkiteollisuuden ja äänitemarkinoiden arkeen.

Lordi oli kilpailuun lähtiessään urallaan laskusuhdanteessa, ja onneksi suomalaiset ja myöhemmin myös muut eurooppalaiset innostuivat yhtyeestä jä äänestivät sen voittajaksi.

Lordin suurimpana ansiona voikin pitää sitä, että se on kyennyt jatkamaan uraansa kilpailun jälkeen. Yhtye onkin tehnyt paljon töitä Yhdysvalloissa, jossa Eurovision laulukilpailu on tuntematon ja yhdentekevä tapahtuma.

Yleisradio panostaa toki kilpailujen karsintoihin enemmän kuin takavuosina. Show on näyttävä, ja tunnelmaa luodaan hartiavoimin.

Himejä ja nightwishejä kisaan on silti turha odottaa. Tänä vuonna ehdolla oli jo vuosikymmeniä sitten parhaat päivänsä nähneitä vanhoja suosikkeja, kuten Tapani Kansa ja Remu, ja toisaalta Janitan kaltaisia sinnikkäitä, mutta perin vaatimattomasti menestyviä ja Passionworksin ja Vinkin kaltaisia, monille uppo-outoja nuorempia esiintyjiä.

Suomen edustajaksi tämän vuoden kisoihin valittiin Waldo's People, mikä tukee teoriaa Euroviisujen ja muun popmusiikin välisestä kuilusta. Waldo edustaa 90-luvun eurodance-aaltoa, jota on parin vuoden ajan jo tuotu takaisin epätasaisin tuloksin.

Keikoilla tämä musiikki lämmittää oikeissa olosuhteissa päihtyneiden kolmekymppisten nuoruusmuistot, mutta levyllä näiden 90-luvun tähtien uutta musiikkia haluavat kuulla vain harvat.

Onneksi Waldolle ja ehkä muillekin ysäritähdille on euroviisut. Niistä ei ole iloa pitkäksi aikaa, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi