10 000 toistoa

Tein tänä aamuna ensimmäistä kertaa elämässäni voltin taaksepäin. Se tuntui niin mahtavalta, että vielä pari tuntia telinevoimistelutreenien jälkeen olin ylikierroksieni takia aivan työkyvytön. Uuden oppiminen on hienoin elämys mitä tiedän. Tuntuu, että koko keho alkaa kuplia siitä innostuksesta.

Joskus nuorempana pianonsoittoa opetellessani kuulin viisauden, jonka mukaan asian kuin asian oppii kymmenellä tuhannella toistolla. Se on nykyään elämäni tärkein ohjenuora. Pitää sitkeästi harjoitella, jos jotakin haluaa.

Jostain syystä on olemassa elämänalueita, joissa ponnistelu ei saa näkyä. On ikään kuin muka arvokkaampaa vain mennä ja heittää joku juttu. Useimmiten kuitenkin helppous ja keveys ovat vain silmänlumetta.

Kouluaikanani opin sen, ettei työteliäisyyttään kannata kauheasti kuuluttaa. Hyvät oppilaat jaetaan ahkeriin ja lahjakkaisiin. Selvästi sekä lasten että aikuisten silmissä pystyi pätemään vain luomalla illuusion siitä, että kuuluu lahjakkaisiin.

Erityisesti hyvin koulussa menestyvät tytöt leimataan ”vain ahkeriksi” ja opettajatkin puhuvat kympin tytöistä aivan kuin he olisivat joku ongelma. Tyttöjen tunnollisuutta ja ahkeruutta ei arvosteta, eikä siitä palkita.

Koskaan en nähnyt, että hikipinkoudesta kiinni jääneitä olisi erityisesti kehuttu: ”voi miten ahkerasti tuo puurtaa ja pänttää ja siksi pärjää kokeissa”. Niinpä minä jätin iloisesti läksyt aina tekemättä.

Oli siis kivempi opetella asiat omalla tyylillä ja omaan tahtiin. Kiitokseksi kuului, että onpas tyttö fiksu kun saa kokeista kymppejä, vaikka ei koskaan tee läksyjä. Kiitos ja ihailu liittyivät juuri tähän yhdistelmään, ei kymppeihin sinänsä.

Kouluaikanani 80- ja 90-luvuilla höpistiin paljon lahjakkuudesta. Oli lahjakkaan lapsen tragediaa ja urputusta siitä, miten tasapäistävä peruskoulu ei tue lahjakkaita lapsia. Luulin pitkään, että jotkut vain ovat niin hyviä, ettei heidän tarvitse ponnistella. Sittemmin olen oppinut, ettei sellaisia ihmisiä ole.

Ponnisteleminen on palkitsevaa. Kun sitkeästi yrittää, harjoittelee ja sen seurauksena oppii, se on niin ihanaa, että tekisi mieli heittää toinen riemuvoltti päälle. Siksi omaa lastamme kasvattaessa korostan harjoittelun merkitystä koomisuuteen asti. Frans treenaa nimittäin aivan kaikkea ja ihan tosissaan.

Viimeisin harjoituskausi on liittynyt Charlie Chaplinin Kulkuri-hahmon kolahtamiseen. Frans harjoittelee hauskaa liukastumista: juoksee uudestaan ja uudestaan yrittäen kaatua vauhdilla. Monta kertaa hän palaa lähtöpisteeseen leuka rinnassa ”ei onnistunut, se oli kaatumista, eikä liukastumista”. Minä kannustan vieressä, että kyllä se siitä kun harjoittelee.

Niinpä urheilua televisiosta katsoessa Frans hoksaa ydinpointin nähdessään hyviä suorituksia: ”Se on harjoitellut”.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi