Ammatinvalinnan vaikeus

Ei ole helppoa yrittää olla valmistumatta miksikään. En ole ainut, joka on päätynyt maisteripolulle siksi, että on halunnut lykätä hamaan tulevaisuuteen päätöstä, miksi ryhtyä isona.

Koska minulla ei 18-vuotiaana ollut hajuakaan siitä mitä valtio-oppi on, se vaikutti juuri sopivan epämääräiseltä paikalta pyrkiä. Pyrin samana ylioppilaskeväänä myös teatterikouluun ja tipuin kakkosvaiheessa. Onneksi, sillä todennäköisesti olisin nyt työtön ja ahdistunut näyttelijä.

Olin ilmoittautunut myös yleisen kirjallisuustieteen pääsykokeisiin, joihin unohdin mennä. Onneksi, sillä todennäköisesti olisin nyt työtön ja ahdistunut tutkija, joka olisi kymmenen vuotta tehnyt väitöskirjaa naiseuden representaatioista L. Onervan tuotannossa.

Minusta tuli mitä tuli, koska en koskaan asiaa sen kummemmin miettinyt, eikä kukaan sitä kysellytkään, koska yliopistoon meno kuulosti kuitenkin ihan pätevältä tulevaisuudensuunnitelmalta.

Noin neljäntenä vuotena tajusin, että olin ollut väärässä: kyllä minä valmistun joksikin. Tajusin olevani virkamieskoulussa ja päästin äänettömän kauhunhuudon.

Yksi ystäväni on ammatiltaan opinto-ohjaaja. En voisi kuvitella tekeväni niin vaikeaa työtä. Minusta tuntuu, että koko kaveripiirini on täynnä hukassa olevia kolmekymppisiä maistereita, jotka kipuilevat sen kanssa, mikä heistä tulisi isona.

Miten kauhea vastuu painaisi, jos pitäisi neuvoa saman asian kanssa kipuilevia hormonihumalaisia teinejä!

Oman lukioni opinto-ohjaajaa ei tainnut riittämättömyyden tunne paljon painaa. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että kaikkien tyttöjen pitää hakea talouskouluun ja tämän neuvon antaminen selvästi riitti hänelle. Hän oli tehnyt työnsä.

Minä selailin laiskanpulskeasti ja onnellisen omatoimisesti yliopiston hakuopasta ja valitsin oppiaineen taatusti epä-älyllisillä kriteereillä. Esimerkiksi sosiologian ja naistutkimuksen hylkäsin sillä perusteella, että molemmissa saattaisi opettajana olla joku tuttu.

On aika mahdottoman vaikea ajatus, että pitäisi löytää ammatti koko iäksi. Kadehdin niitä ihmisiä, joilla on joku selkeä kutsumus ja sitä vastaavat lahjat. He löytävät oman ammattinsa ja paikkansa työelämässä. Meidän muiden pitää keksiä joku muu selviytymisstrategia.

Ihminen voi tuntea työn iloa, vaikka ei löytäisikään omaa unelma-ammattiaan. Monenlaiset työt voivat olla palkitsevia.

On vain kurjaa, että valintoja tuntuu usein ohjaavan sukupuoleen ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ennakkoluulot. Akateemisten lapset ajautuvat yliopistolle, vaikka oikeasti mielekkäämpää tekemistä voisi löytyä suorittavasta työstä.

Minulla on käynyt tuuri. Ajopuun lailla olen nytkin päätynyt tekemään oikein kivoja hommia. Valtio-opin opintojakin olen päätynyt ihme kyllä hyödyntämään.

Välillä toivon, että saisin näillä tiedoilla siirtyä takaisin vuoteen 1994 ja päättää mihin lähteä lukion jälkeen. Sitten tajuan, miten pelottavaa se valinta olisi. Ehkä oli sittenkin parasta vain hypätä sokkona sisään ja katsoa mitä tapahtuu.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi