Fanipostia

Joskus sitä törmää johonkin, mihin ihastuu ikihyviksi. Sitä haluaa sitten kuuluttaa muille ja etenkin sille, jonka ansiota koko juttu on.

Ensimmäinen kertani oli lukiolaisena, kun luin Leena Landerin Tummien perhosten kodin. Istuin omassa huoneessani, laskin kirjan kädestäni ja tajusin, että minun on välittömästi soitettava kirjailijalle ja kiitettävä siitä, että hän on kirjoittanut jotakin niin hienoa ja tärkeää. Koska Lander on perhetuttuni, sain isältä puhelinnumeron ja soitin. En muista mitä Leena Lander sanoi, mutta varmasti hän ilahtui. Minulle tuli hyvä mieli kun sain kiitettyä.

Tästä uudesta oivalluksesta voimaantuneena marssin kukkakauppaan nähtyäni Tampereen työväen teatterissa Jouko Turkan näytelmän Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Minusta se oli ihan käsittämättömän hyvä ja viisas näytelmä. Halusin lähettää Turkalle kukkia. Kukkakaupassa tajusin, ettei minulla ole rahaa moiseen eleeseen ja suunnitelma lässähti ennen kuin ehdin edes hankkia taiteilijan osoitetta.

Sittemmin keksin, että arvostamaani henkilöön törmätessä kannattaa palaute antaa välittömästi. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka eivät kehtaa kiittää kuvitellessaan toisen pitävän kiitosta tyhmänä tai että fanittaminen laskisi fanin omaa arvoa. Ei. Kiittäminen on aina ja vain kaunista, vaikka kiitos olisikin kiusallinen ja vaikea ottaa vastaan. Jälkeenpäin kaikilla on kuitenkin lippu korkealla ja pää entistä pystymmässä.

Ihan turhaan ajatellaan, että fanittaminen vaatisi jotain lapsenomaista ihastumista: olla yksi kirkuvista teineistä. Kyllä aikuisenkin pitää osata kiittää ja kumartaa, iloita löytämistään uusista jutuista, riemuita maailman ihmisten luovuudesta, nokkeluudesta ja viisaudesta.

Jos olisin presidentti ja tapaisin valtiovierailulla jonkun sellaisen toisen presidentin, jota kamalasti arvostan, sanoisin varmaan heti kättelyssä, että arvostan muuten Teitä tosi paljon. Mielestäni sellainen olisi kunnioitettavaa toimintaa, koska rehellisyys, aitous ja kiitos ovat aina kunnioitettavia juttuja.

Niinpä olen Linnan juhlissa parikymppisenä käynyt kiskomassa frakinliepeestä yhtä sun toistakin arvostamaani ihmistä ja kertonut, että arvostan. Olen lähettänyt sähköpostia ihmisille, jotka ovat kirjoittaneet hyviä kolumneja, toimittajille, jotka ovat tehneet ammattitaitoisia juttuja.

Olen myös opetellut kirjoittamaan ihan oikeita fanikirjeitä, oikealle kirjepaperille, oikean postinkantajan kiikutettavaksi. Se tuntuu vielä painavammalta ja tärkeämmältä. Viimeisimmän fanikirjeen kirjoitin kirjailija Markus Nummelle kiittääkseni hänen vavahduttavasta kirjastaan Karkkipäivä. Minäkin saan joskus fanipostia. Ihan kihertelen, kun ajattelen miten hyvältä se tuntuu. Tai joku ihminen tulee ja sanoo, että "tykkäsin viime kolumnistasi". Sitten minä vähän punastun ja sanon kiitos ja hymyilen hämilläni ja jatkan matkaani hieman pörhistyneenä.

Sellaista on faniposti.

Kirjoittaja, YTM, on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi, joka on aiemmin työskennellyt politiikan tutkijana ja poliitikkona.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi