Hullut keskellämme

Suomalaiset ovat muuttuneet sitten edellisen laman erilaisuutta paremmin sietäviksi. Olen nimittäin herkistynyt muistelemaan kultaista nuoruuttani eli edellistä lamaa. Yksi vilkkaista yhteiskunnallisista keskusteluista kiertyi silloin sen sinänsä oikean terveyspoliittisen päätöksen ympärille, että hullut vapautettiin laitoksista avohoitoon.

Päätöksen surullinen puoli oli sen osuminen lama-aikaan, jolloin avohoidon resursseja ei tarpeita vastaavasti lisätty. Ehkä ei ihan osattukaan auttaa ihmisiä, jotka eivät olleet ympärivuorokautisesti valvovan silmän alla.

Muistan kuitenkin, että päätöstä paheksuttiin myös katukuvallisin argumentein. Silloin päiviteltiin niin mediassa kuin kahvipöydissäkin sitä, miten joka toinen vastaan tuleva helsinkiläinen näyttää avohoitopotilaalta. Hullut pökkäsivät ikävästi tottumattoman silmään, kun aikaisemmin he olivat suljettu siististi laitoksiin.

Enää tällaista paheksuntaa ei juuri kuule. Olemme tottuneet hulluihimme. Erilaisuus katukuvassa ei edes välttämättä ole kylähullujen kokoontumisajot, vaan joku veikeä alakulttuuri. Hulluus ja hullunkurisuus saavat kukkia vapaina kaupunkikulttuurissa.

Isäni kierrätti minua joskus synnyinseuduillaan Töysässä ja Alavudella. Hän esitteli muun muassa talon, jonka vintillä oli 1950-luvulla pidetty kehitysvammaista tyttöä piilossa. Niin kovasti vanhemmat häpesivät. Maailma on muuttunut isoin harppauksin paremmaksi, kun vanhemmat ylpeinä ja oikeuksistaan tietoisina toimivat aktiivisesti yhdistyksissä, jotka ajavat vaikkapa autistilasten asemaa.

Joskus uusi sukupolvi on edellistä viisaampi. Minun ikäiseni vaihtavat kokemuksiaan psykiatreista ja psyykelääkkeistä ihan yhtä helposti kuin vanhukset kolotuksistaan. Orastavaa uupumusta ruoditaan Facebookissa muidenkin kuin vain parhaiden kavereiden kanssa. Ollaan jo opittu, että varttihulluus voi iskeä kehen tahansa.

Omat ruuvini löystyivät pahasti vuonna 2004 ja jouduin hieman ottamaan lukua kotioloissa. Jos aika olisi ollut entinen, olisinkohan pyrkinyt lataamoon ja kuinka pitkäksi aikaa olisin sinne jäänyt? Jo kauppaan meno kotiretriitistä oli vaikeaa ja ilman läheisten usuttamista olisi ollut helppo homehtua sohvalle. Miten majesteetillisen vaikeaa olisikaan poistua laitoksen eristetyistä rutiineista!

On hulluutta ja hulluutta. Paniikkihäiriö ja masennus ovat salonkikelpoisempia kuin skitsofrenia. Uskon kuitenkin, että nauru ja näkyvyys auttavat kohtaamaan kaikensortin pöpipäitä.

Ei tarvitse pelätä suihkupuukottajaa, jos lukee vaikka Mielenterveyden keskusliiton julkaisemaa vitsikirjaa hulluista. Kyllä mielenterveyden ongelmista pitää kyetä puhumaan muillakin kuin lääketieteen termeillä.

Poliittisesti korrektin puheen ja käytöksen takana oleva hyssyttely ja kohtelias poiskatsominen eivät auta ketään. Se on vähän kuin Kelan lomakkeet, joilla voi sanoa vain ne asiat, joita etuuskäsittelijä haluaa kuulla, mutta ei niitä sanoja, joita ihmiset haluavat kertoa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi