Huono häviäjä

Ihmisen pitäisi olla urhea ja jalo olento, joka osaa asettua omien pettymyksen tunteidensa yläpuolelle. Pitäisi kestää häviön hetket samaan aikaan nöyränä ja pystypäisenä. Pitäisi osata ihan vilpittömästi iloita voittajansa puolesta.

Olisi osattava nähdä kilpailutilanne ikään kuin itsensä ulkopuolelta, omassa mittakaavassaan: että sehän on vain peliä, leikkiä, urheilua, viihdettä, politiikkaa. Niin naisihmisten kuin miesihmistenkin olisi osattava olla kuin mies eli sellainen, joka on häivyttänyt omat tunteensa niin hyvin, ettei edes tunne niitä. Saati näytä.

Ehdottoman kiellettyä on kaikki pikkumainen jälkipuinti, itkeskely, hanskojen tiskiin heittely, tunkista kieltäytyminen ja pihlajanmarjojen happamaksi haukkuminen. Häviäjä ei missään nimessä saa suuttua voittajalleen, mutta ei myöskään itselleen.

Minä olen surkea häviäjä. Sivistyksen pintakuorrutuksen ansiosta olen ajoittain osannut sujuvasti esittää hyvää häviäjää. Kun putosin taannoin tanssikisan semifinaalissa, muistan olleeni kuin oma käsinukkeni, joka vapautuneesti hymyillen kertoi, ettei huonommilleen hävinnyt ja toivoin molemmille finalisteille menestystä.

Todellisuudessa ryvin kuukausikaupalla häpeän ja itseinhon aallokoissa. En osannut käsitellä pettymystä, enkä kestää häviötäni. Toistelin vain mantranomaisesti itselleni "olen paska".

Olen minä kuitenkin jotain oppinut. Nuorempana saatoin pelätä häviämistä niin paljon, etten varmuuden vuoksi edes yrittänyt täysillä. Kaksikymppisenä kun koko muu maailmani yliopistolla ja politiikassa oli jatkuvaa kilpailua, siivosin harrastukseni kaikesta sellaisesta, jossa voisi voittaa tai hävitä.

Tiesin, etten vain kestä enempää sitä painetta. Vaikeaa se on vieläkin, mutta en enää anna itselleni lupaa päästä helpolla. Nykyään kilvoittelen aika reippaasti sellaisissakin lajeissa, joissa tiedän olevani heikoilla. Silti sitä pinnistellään verenmaku suussa, ihmettä toivoen.

Olen ollut jo lapsena mahdottoman kilpailuhenkinen. Paras kaverini jaksaa vieläkin valittaa siitä, miten tylsää oli käydä hiihtämässä kanssani, koska suhtauduin siihen aina kuin viimeiseen kilpajuoksuun elämästä tai kuolemasta.

Nyt oma lapseni on samanlainen. Perhepäivähoitaja on helisemässä, kun kaikesta asiasta on pakko tehdä kilpailu - ja joka kilpailussa lapseni on pakko voittaa.

Myönnän kyllä tyypilliseen aikuisten tapaan antavani lapsen lähes aina voittaa. Luotan siihen, että jollain tasolla hän kyllä tajuaa, että oikeasti minä osaan juosta nopeammin ja oikeasti voittaisin hänet painissa. Toisaalta häviämään voi oppia vain harjoittelemalla.

Juuri kilpaurheilun parissa pikkulapsilla on mahdollisuus treenata häviämisen jaloa taitoa, vaikka eivät täysin tunnekylmää ideaalia saavuttaisikaan. Kuulin juuri serkkupojalta, jonka nassikka harrastaa painia, miten kisoissa joka paini päättyy hävinneen lohduttomaan itkuun. Mutta kun pettymyksen kyyneleet on pyyhitty, lapsi palaa takaisin kehään. Enempää ei pitäisi vaatia.

Kirjoittaja, YTM, on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi, joka on aiemmin työskennellyt politiikan tutkijana ja poliitikkona.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi