Ihanat kamalat kesäsiirtolat

Eläkeläisrouvat vaihtoivat uimahallin saunassa lapsuuden traumojaan kuin sairauksiaan. ”Koulut kun loppu, bussi vei yhdeksitoista viikoksi kesäsiirtolaan. Ei käynyt vanhemmat kertaakaan katsomassa ja kun koti-ikävääni itkin, sanoi sisko että turpa kii. Ei sillon hellitty, sellasta oli siihen aikaan”, totesi löylynheittäjä ja naurahti kuivasti päälle. Olin kyllä kuulevinani äänessä lämpöä. Ehkä tämä trauma oli jo käsitelty.

En silti uskaltanut heittää väliin omia ihania kesäsiirtolamuistojani, kun pelkäsin että ne olisi tulkittu pottuiluksi. Uimahallin saunan keskustelujen yleissävyn kun kai kuuluu olla päivittelevä. Lähtiessään kyseinen kesäsiirtolaveteraani vielä ovensuusta kommentoikin vanhempiaan: ”Olivat varmaan vaan ilosia, kun pääsivät musta koko kesäksi eroon”.

Kai minutkin kesäleireille laitettiin myös siksi, että kaiken järjen mukaan vanhempieni piti tehdä töitä myös silloin, kun minä olin koulusta lomalla. Pääsin kesäsiirtolaan ensimmäisen kerran 7-vuotiaana. Jo bussimatka oli jännä, kun isot tytöt luukuttivat kannettavasta c-kasettisoittimesta Yön Joutsenlaulua. Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran ja osaan sen vieläkin ulkoa.

Muistan kyllä, että joillakin oli koti-ikävää illan koittaessa. Ydinperheissä kasvaneilla voi olla kova koulua oppia nukkumaan eri paikoissa. Minulle onneksi eroperheen lapsena on jo pikkuisena tullut se tieto ja elämäntaito, että tuolla noin ja täällä näin: kaikkialla pärjää, vaihtelu virkistää ja mitäs siitä jos eri paikoissa on eri säännöt, eri äänet ja hajut. Mutta jos ei ole koskaan yökyläillyt ilman äitiä, on se varmaan alkuun hurjaa olla jossain leirikeskuksessa, missä isommat lapset kertoo kummitusjuttuja.

Myöhempinä kesinä pääsin esimerkiksi urheiluleirille, jossa opin melomaan ja purjehtimaan optimistijollalla. Omista positiivisista kokemuksistani innostuneena olen plarannut jo nyt tulevaisuutta varten kurssitarjontaa. Haluaisikohan Frans joskus osallistua luontoleirille tai tanssileirille?

Mummojen saunapuheet tuskin oli suunnattu nykyajan leirejä vastaan. Ja pitkältähän ajalta se yksitoista viikkoa kuulostaa. Huomasin kyllä, että mieleeni nousi myös pieni ähäkutti: äiti-ihmisenä välillä risoo kapeakatseinen ilkeä puhe välinpitämättömistä nykyvanhemmista, jotka eivät anna lapsilleen laatuaikaa. Ikään kuin ennen vanhaan olisi kaikilla ihmisillä ollut mahdollisuutta ja halua päivästä toiseen pompotella palloa poikien kanssa lähinurmella.

Aina on ollut niitä, joiden työkiireet eivät ole pahantahtoinen valinta ja sitten on keksitty erilaisia käytännöllisiä ratkaisuja saada lapselle säällinen hoito. Sitten on ollut niitäkin lapsia, jotka ovat saaneet vapaasti keskenään hukkua jokeen tai kaivoon – jahka ovat oppineet avaamaan solmun köydestä, jolla heidät on lypsyn ajaksi sidottu pihakoivuun.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi