Köyhäilytaidot

Olen saavuttanut sen keski-ikäisen ja -luokkaisen asiaintilan, jossa rahojen loppuminen tarkoittaa likviditeettiongelmaa: juuri nyt ei ole kukkarossa käteistä, käyttötilillä katetta. Vielä on vihreältä eduskuntaryhmältä saatu grafiikanlehti panttaamatta ja morsiuspuku myymättä.

Opiskeluaikana oli toisin. Kun rahat loppuivat, se tarkoitti, ettei rahaa ollut. Piti tulla toimeen ilman.

Kyllä minulla silloinkin oli ystäviä, jotka eivät tienneet mitä rahojen loppuminen tarkoittaa. He olivat niitä, jotka soittivat kotiin loppukuusta.

Kun minulta loppuivat rahat, ne olivat loppu myös aviomieheltä. Sitten ei juotu kahvia, ajettu bussilla tai poltettu tupakkaa. Eikä sitä tietysti muutenkaan kahviloissa syönyt ja kapakoissa juonut. Jos halusi kännit, piti vetää kotona pohjat.

Ja oli minulla kerran sellainenkin poikaystävä, joka asui vielä kotona varakkaiden vanhempiensa lukaalissa, mutta pummasi minulta bussirahansa. Ymmärsin, että vain tosi rikkailla on varaa antimaterialismiin.

Nuorin pikkuveljeni aloitti tänä syksynä opinnot ammattikoulussa. Räknäsin hänelle jäävän asumiskulujen jälkeen satanen kaikkeen muuhun: ruokaan, bussiin, vaatteisiin, juhlimiseen.

Jäin fiilistelemään, miten minä tulisin toimeen satasella. Oikeastaan joutuisin luopumaan kaikista arjen rutiineistani. Olin opiskeluaikana tosi ylpeä siitä, miten osasin syödä suht’ täysipainoisesti pelkästään kuivakaappiin ja pakkaseen hamstraamillani puoli-ilmaisilla ruuilla; ryyneillä, linsseillä ja sienillä, silloin, kun käteisvarat eivät enää riittäneet yliopistoruokalan antimiin.

Mutta nyt, en tiedä olenko mennyt pilalle pysyvästi.

Välillä katselen ystäviäni ja tuttaviani, itseäni myös, hieman pelästyneesti: kun köyhäilytaidot katoavat, tuleeko ihmisestä liian varovainen, turvallisuushakuinen, tylsä? Pilaako vakituinen työpaikka ja omistusasunto ihmisen pysyvästi?

Ei onneksi kaikkia. Olen pollea ystäväpariskunnastani, jotka ottivat samaan aikaan loparit työstään, vaikka heillä on asuntolaina niskassaan. Noin vain uskalsivat ja näyttivät samalla pitkää nenää kaikille, jotka väittävät olevansa olosuhteiden uhreja, etteivät oikeasti voi valita toisin.

Keskiluokkaisuus on aina valinta. Siitä on ihan helppo luisua köyhyyteen jos uskaltaa.

Toisin päin on hankalampaa. On helppo nauttia köyhäilytaidoistaan jos tietää niitä tarvittavan vain väliaikaisesti. Ikävä kyllä suomalainen köyhyys on sukupolven mitassa muuttunut.

Nykyään köyhyys ei liity enää leimallisesti kahteen elämänvaiheeseen: nuoruuteen ja vanhuuteen. Osalle suomalaisista köyhyydestä on jälleen tullut jokseenkin pysyvä asiaintila, josta saatetaan vain hetkittäin pyristellä irti, juuttuakseen taas kohta takaisin toistuvaan ja toistuvaan varattomuuteen.

Tätä tietoa vasten on helpompi ymmärtää, mikseivät nykyopiskelijat enää uskalla nostaa opintolainaa.

He eivät tohdi olla varmoja siitä, että köyhyys on ohimenevää. Se saattaakin olla ikuista.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi