Kaksi napanuoraa

Napanuoran katkonta kuuluu niihin vanhemman velvollisuuksiin, joista ei liiemmin neuvolassa neuvoja saa.

Oma lapseni on vasta neljävuotias ja jo nyt olen saanut lukuisia kertoja sydän väristen irrotella napanuoraa, vaikka välitön mieli tahtoisi muuta.

Kun palasin ensimmäistä päivää töihin, piti luottaa siihen, että seuraavan kahdentoista tunnin ajan vieras ammattihoitaja on vähintään yhtä hyvä hoivaaja vauvalle kuin äiti, mahdollisesti parempikin. Piti kestää se, että uudesta aikuisesta tuli lapselleni rakas ja tärkeä hahmo. Niks, sanoi napanuora.

Imetyksen lopettaminen vasta ottikin navasta. Vein itseltäni sen ainoan valttikortin, jolla saatoin olla se kaikkein tärkein ja ainutlaatuisin ihminen lapselleni: siitä eteenpäin lapsen isä oli ihan yhtä hyvä kuin äiti.

Entä se huojennuksen ja pettymyksen sekainen tunne, kun lapsi on ollut viikonlopun isovanhempien luona, eikä ole muistanut ikävöidä ja kaivata minua lainkaan, vaan ollut iloinen ja kaiken kukkuraksi sekä syönyt että nukkunut paremmin kuin kotona?

Tämä on vasta alkua. Lapsi ei välttämättä hoksaakaan kiskovansa napanuoraa mennessään kouluun, saadessaan sydänystäviä, rakastuessaan ja muuttaessaan pois kotoa. Hänhän vain elää omaa elämäänsä.

Se on vanhempien tehtävä kaikessa hiljaisuudessa ottaa suuret sakset esiin ja napsauttaa nuora poikki mahdollisimman vähäeleisesti.

Minä uskon Kahlil Gibranin runoon, jossa äidille kerrotaan, etteivät sinun lapsesi ole sinun.

Kaikilla ei ole lasta ja sitä napanuoramurhetta. Kaikilla on kuitenkin yksi napanuora: omiin vanhempiin.

Kun mietin tätä toista napanuoraani, huomaan että myös lapsen on tehtävä oma osuutensa, eikä sekään ole aina helppoa.

Aina tarvetta ei edes huomaa. Minulle yksi kuusikymmenlukulainen vanha radikaali piti oikein pitkän palopuheen siitä, että jokaisen sukupolven, jokaisen ihmisen on tehtävä kuvainnollinen isänmurha vapautuakseen vanhemmistaan.

En ole havainnut oman sukupolveni moista tehneen, enkä ole tehnyt minäkään.

Itse asiassa jaan aika täsmälleen lapsuuden kotini arvot. Niin tekee moni muukin. Puoluekantahan Suomessa periytyy, vaikka ihmiset eivät myönnäkään itselleen äänestävänsä jotakin puoluetta siksi, että on niin kotona oppinut tekemään.

Miksi ihmeessä haluaisin hyökätä äitiäni vastaan? Minähän ihailen häntä. Vaikka uskon, että hän tulee aina olemaan minua viisaampi, kauniimpi ja menestyneempi, en näe pahana sitä, että käytän häntä yhtenä mittatikkuna omalle elämälleni. Minusta se on ihan ymmärrettävää.Pidän lahjana sitä, että saan löytää ihailuni kohteet läheltä.

Olennaista kai on, että kaikki mitä oppii elämästä, ei ole peräisin lapsuuden kodista, eikä äiti ole se ainoa mittatikku. Että pitäisi jatkaa oppimista, eikä miettiä liiaksi mitä äiti valinnoistani ajattelisi.

Sitä itsenäistymistä ei voi äiti tehdä lapsensa puolesta. Jollain tavalla sitäkin napanuoraa tulen katkomaan koko ikäni.

Kirjoittaja, YTM, on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi, joka on aiemmin työskennellyt politiikan tutkijana ja poliitikkona.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi