Kesämökki Punavuoressa

Olen nero. Tai tarkemmin ottaen meidän perheemme aikuiset ovat molemmat neroja: vuokrasimme heinäkuuksi kesämökin Helsingin keskustasta. Se on paras mahdollinen kesäasunto: kalustettu kolmio maailmankaikkeuden paraatipaikalla. Keskellä kauniin kaupungin huvituksia.

Ne kulmat pullistelevat kapakoista, joissa kaverini käyvät – vain Rytmiin on vähän pidempi matka, mutta sinne pääsee helposti julkisilla, kävelemällä ja hätätapauksessa eli huppelissa taksilla.

Voiko lasta viedä parempaan paikkaan lomalle kuin Helsinkiin? On Linnanmäkeä ja luonnontieteellistä museota, leikkipuistoja ja monenmoisia ruokaravintoloita. Mitä ideaa on käyttää lomansa ruuanlaittoon, kun sen sijaan voi leikkiä ja vetää lonkkaa.

Varjelkoon Vapaa-ajattelija minua siltä kohtalolta, että omistaisi oman mökin jostain jorokorvesta. Ymmärrän kyllä niitä ihmisiä, joiden kohtalo on ollut syntyä johonkin Pieksämäelle, Kouvolaan, Riihimäelle tai Raisioon. Minkäs sitä ihminen juurilleen mahtaa, joten jotenkin sitä oudosti viihtyy kotikunnassaan vaikka se olisi miten ankea. Mutta mitä ideaa olisi lähteä lomalle johonkin muuttotappiokuntaan, jossa ei erkkikään viihdy?

Helsinki on sentään oikeasti kaunis kesäkaupunki. Yleensähän kivoiksi kesäkaupungeiksi sanotaan niitä lohduttomia persläpiä, jotka ovat muina vuodenaikoina sietämättömän ahdasmielisiä ja umpitylsiä, mutta kesähelteillä tämä karu totuus pääsee edes hetkeksi unohtumaan.

Mökki-ihmiset väittävät kaipaavansa luonnon rauhaa, mutta näkisi vaan. Samat pelit ja vehkeet sitä on mölyämässä sielläkin, työleirin keskellä. Seesteiset hetket ovat hyttysen ininää huussin tyhjennystalkoiden ja puusouvin välissä. Luonto kuuluu metsään, minä en.

Kyllä minäkin tykkään joskus jossain korpimökissä käydä. Muutaman päivän ajan se on oikein kiva juttu, jos säät ja Ahti suosii. Suvullammekin on yhteiskäytössä oleva mökki Enontekiön korvessa ja taatusti ilman mitään nykyaikaisia kotkotuksia. Jalkapallokisoja varten sinne on tosin viritetty läppäri ja agregaatti hurisemaan.

Kuukautta en siellä kestäisi, ihan jo käytännön syistä. Sain nimittäin pienen trauman, kun Veera-serkku, ikätoverini, putosi viisivuotiaana huussinaukosta keskelle ulostevuorta. Vaikka silloin olin tikahtua vahingonilooni, Veeran parku jäi mieleen kummittelemaan.

Kun sitten totinen hätä jossain vaiheessa pidätysyrityksistä huolimatta iskee, olen turvautunut liikunnallisiin taipumuksiini. Myrskyssä olen hiihtänyt kilometrien matkan lähimmälle posliinille, pakaroista puristaen ja otsasuonet pullottaen lumen vihmoessa järven jäällä vaakatasossa otsaan. Se olisi ollut todellinen kaupunkilaisen kuolema, jos olisin niille sijoille paskahalvaukseen kuukertunut.

Kirjoittaja, YTM, on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi, joka on aiemmin työskennellyt politiikan tutkijana ja poliitikkona.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi