Kiusattu puolustautuu

"Anteeksi", itki kaulassani roikkuen yksi vanha koulukaveri, eikä ensimmäistä kertaa. Häntä on kovasti aikuisena painanut muutama ikävä muisto ylä-asteajalta, jolloin minua kiusattiin koulussa.

"Rosa oli niin outo", selosti hän kiusaamisen syytä seurassa olleelle henkilölle, joka ei minua vielä teininä tuntenut. Minä kohautin hartioitani, sillä analyysi taisi olla kattava. Ymmärrän aika hyvin, miksi minut koettiin siihen aikaan ärsyttäväksi, sillä moni kokee minut vieläkin ärsyttäväksi.

Kun psykiatrini aikoinaan vaati minua miettimään, miksi toistuvasti joudun tilanteisiin, joissa koen tulevani kiusatuksi, suutuin hänelle pahanpäiväisesti ja olin lopettaa koko terapian. Luulin, että minua yritettiin syyllistää jostain sellaisesta, jossa olin itse uhri.

Asiaa tovin mietittyäni ja luettuani hieman aihetta koskevaa tutkimuskirjallisuutta rauhoituin. Syiden miettiminen on eri asia kuin syyllisen osoittaminen ja rankaiseminen. On kuitenkin niin, että joskus samat ihmiset päätyvät kiusatuiksi koulusta ja työpaikasta toiseen. Jostain syystä muut haistavat heissä - meissä - valmiiksi haavoitetun veren ja osaavat uida paikalle näykkimään kuin haiparvi.

Ystäväni muisteli, miten minut oli työnnetty roskikseen ja päälleni syljettiin. Hänellä oli huono omatunto, koska ei uskaltanut tulla puolustamaan minua. Minä en sitä missään nimessä häneltä silloin odottanut ja ymmärrän edelleen oikein hyvin, miksei hän niin tehnyt.

Kiusatuksi joutuminen on murrosikäisten maailmassa mielivaltaista puuhaa. Sen pelottavuus perustuu osittain siihen, ettei kukaan voi olla varma omasta asemastaan. Virheliike voi suistaa suosituimmankin pahnanpohjimmaiseksi. Silloin ei ole viisasta mennä tulilinjalle, kun joku on alennustilassaan.

Ystäväni väänteli käsiään ja kertoi, miten kamalaa oli ollut myös se, etten tehnyt elettäkään puolustaakseni itseäni. En minä tosiaan tainnut. Muistan kyllä, miten joku saattoi jo silloin kysyä, miksi sinä Rosa vain hymyilet, kun joku pottuilee.

Ajattelin silloin, että puolustautuminen on useimmiten turhaa. Ajattelin, että olen vääränlainen ja ansaitsen tämän kiusaamisen. Että kyllä ne tilanteet menee ohi, jos niihin ei keskity. Tai ainakin sattuu vähemmän jos hymyilee ja näyttää siltä, että ei tunnu missään.

Hymy on vieläkin defenssini ikäviä tilanteita vastaan. Useimmiten, kun joku kauheudestani siunaantunut eläkeläinen tulee avautumaan kaupungilla, yritän hymyillen sanoa vain jotain mahdollisimman lyhyttä, kuten "kiitos palautteesta".

Työpaikalla se ei tietenkään riittäisi, niin kuin se ei riittänyt koulussa. Toisaalta pään aukominen takaisin ei edelleenkään ole se ratkaisu, sillä isä opetti olemaan räyhääjien yläpuolella. Mutta kyllä minä nykyään osaisin vaatia työyhteisön tukea - ehkä.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi