Koulupainajaiset

En voinut lapsena ymmärtää sitä, että opettaja kuuluu tyypillisiin ja yleisiin ammattihaaveisiin. Miten kukaan, joka on käynyt koulua, haluaisi vielä vapaaehtoisesti jäädä sinne lusimaan koko aikuisiäkseen? Kasvamisessa kuitenkin yksi parhaista puolista oli se, että tiesi pääsevänsä riittävän iän saavutettuaan koulusta pois.

Minun ongelmani ei ollut oppiminen. Olen aina pitänyt oppimisesta ja opiskelusta. Se tuntui kuitenkin koulussa sivuasialta. Pääasia tuntui olevan päivähoidollinen: opetetaan istumaan paikallaan hiljaa tekemättä mitään. On sekin tärkeä taito, jos hakeutuu isona vaikkapa museovahdiksi.

Ensimmäinen koulupäiväni oli täynnä intoa ja riemua. Olisin halunnut istumaan keskelle ja eteen, koska siitä näkisi ja kuulisi varmasti kaiken. Aakkosjärjestyksen mukaan jouduin totta kai sivuun ja taakse. Eipä mennyt montaa vuotta, kun koululaisen ilo oli saatu tapettua.

Joskus parikymppisenä halusin halveksia nuorempaa itseäni. Ivallisesti kyselin ääneen, miksei koulussa aikanaan tullut mieleen, että sitähän olisi voinut vaikka seurata opetusta, jos kerran oli sellainen olo, ettei ole mitään tekemistä. Nyt muistan paremmin. Iso osa opetuksesta oli kerta kaikkiaan niin kelvotonta, että en minä sitä nytkään suostuisi seuraamaan.

Yksi yleinen painajainen lienee, että unessa löytää itsensä jälleen koulusta. Toisilla painajaisissa pulpetti on liian pieni, toiset ovat oikeasti jälleen lapsia. Ja tosiaan, nämä koulu-unet tapaavat olla painajaisia. Jos yritän päiväsaikaan kuvitella joutuvani takaisin kouluun, sekin on painajainen. Vaikka kaikilla näillä vaikuttamistaidoillani yrittäisin parantaa opetuksen laatua ja muuttaa typeriä sääntöjä, muutos olisi niin hidas, että ne vaikuttaisivat enintään lapsiini. Todennäköisesti en edes saisi mitään aikaan, koska oppilaita ei viitsitä kuunnella. Passiivisia kansalaisia syntyy juuri koululaitoksen ansiosta, jossa ihmisiä ei kohdella yksilöinä, vaan osana ryhmää oppilaat, jotka opettajien mielestä lähtökohtaisesti ovat ikänsä ja asemansa vuoksi tyhmiä ja väärässä.

Parhaita opettajakokemuksiani ovat ne harvat, jotka suostuivat kohtaamaan minut ihmisenä. Ala-asteen rehtorini oli loistava historianopettaja, joka otti minut vielä ylä-astelaisena ystävällisesti ja kohteliaasti vastaan, kun halusin tutustua koulurakennuksen vastavalmistuneeseen remonttiin. Opettajana hän uskalsi heittäytyä väittelyyn oppilaiden kanssa pelkäämättä oman auktoriteettinsa murenemista. Häneltä saadut kympit tuntuivat hyviltä, koska ne olivat oikeita. Niiden eteen ei tarvinnut näytellä ja pelata, vaan vain osoittaa oppineensa.

Lukioni rehtorini ei ollut yhtä höveli. Kun kävin nuorena yliopisto-opiskelijana opettajainhuoneessa tervehtimässä erinomaista elämänkatsomustiedon opettajaani, rehtori katsoi ohitseni ja kysyi ylähuuli kireänä: ”Kuka on antanut tuolle kahvia?”

Aurajoen ylä-asteen rakennukseen, jossa kärsin elämäni kamalimmat vuodet, en edelleenkään pystyisi astumaan sisälle. Vieläkin itkettää. Oppilaat olivat toisilleen julmia ja ilkeitä, eikä kukaan aikuinen koskaan yrittänytkään puuttua asiaan. Miten vastuuton ja kauhea paikka.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi