Lahjaton taiteilijaluonne

En ole ainoa, joka on saanut taiteilijaluonteen ilman taiteilijan lahjoja. Minähän olisin halunnut lapsena näyttelijäksi, mutta en sitten päässyt teatterikouluun.

Onnekseni olen syntynyt näyttelijän tyttäreksi, joten tiesin, ettei pitkin pitäjäverkostoa aluepoliittisin perustein levinneistä kaikenkarvaisista taiteeseen ja mediaan liittyvistä koulutusohjelmista ole sanottavasti iloa kovasti kilpailuilla teatterityömarkkinoilla.

Miten monta hyväuskoista ja toiverikasta opiskelijatyövuotta onkaan niihin hukkaputkiin hävinnyt.

On niitäkin, joilla on lahjoja, mutta ei taiteilijaluonnetta. Tämä ihmistyyppi on minulle mysteeri.

Yksi kaverini oli aivan poikkeuksellisen lahjakas harrastajanäyttelijä, joka olisi todennäköisesti työllistynyt alalle jopa ilman koulutusta. Hän ei ollut kiinnostunut.

Yksi ystäväni on musiikillisesti mielettömän lahjakas, laulaa kuin enkeli, kouluttaa edelleen yli kolmekymppisenä ääntään ja esiintyy, mutta ei ole ryhtynyt ammattimuusikoksi vaan hankkinut ihan muun koulutuksen ja alan. Minusta se on aivan käsittämätöntä, että joku voi suhtautua lahjaansa niin yliolkaisesti.

Olisin itse epäröimättä valmis myymään mummoni ja sieluni Saatanalle, jos saisin vastapalvelukseksi minkä tahansa taiteellisen lahjakkuuden. Enkä todellakaan tekisi mitään muuta kuin sitä ainoaa yhtä asiaa, johon lahjan olisin saanut. Olisin vain niin poskettoman kiitollinen.

Ikävä kyllä en usko Saatanan ja sielun olemassaoloon, joten taitaa jäädä mummo myymättä.

Epäilen, että uskollisen kulttuuriyleisön joukossa edustamani ihmistyyppi on hyvin edustettuna. Siellä meitä kulkee näytöksissä, näyttelyissä ja konserteissa nuoruuden haaveiden haavat avoimina, salaa muilta välillä silmänsä sulkien ja itsensä taiteilijan paikalle kuvitellen.

Lahjakkuuksista kauhistuttavin taiteilijaluonteelle on keskinkertainen lahjakkuus. Yksi ystävättäreni myöntää halunneensa oikeasti aina tanssijaksi.

Oman arvionsa mukaan hän olisi voinut olla varsin hyvä siinä, olisi voinut päästä vaikka Kansallisbalettiin asti – mutta vain rivitanssijaksi. Siihen hänen kunnianhimonsa ei tyytynyt. Hän päätti suuntautua alalle, jossa voisi päästä pidemmälle ja on päässytkin.

Vetistellessäni oman tanssikisan päättymistä tulin parahtaneeksi, että koko elämäni olen etsinyt yhtä asiaa, jossa voisin olla hyvä, mutta en ole löytänyt.

Yksi seurueessa ollut minua järkevämpi naisihminen totesi, että Rosa hyvä voi olla hyvä, vaikka ei olisikaan paras. Järjen tasolla hyväksyn tuon väitteen, mutta tunteen tasolla huudan vain kovaa, ei, ei se ole niin.

Minä tykkään taiteesta. Siihen tykkäämiseen liittyy myös todellisista huipuista nauttiminen. Kyllä siinä vain piru vie on ero, menenkö katsomaan Lontooseen Anish Kapoorin tai Eija-Liisa Ahtilan näyttelyn vai ihastelenko jonkun sukulaislapsen piirustusta, joka on oikein kiva.

Koska olen heikkomielistä nuppiani käynyt kohentamassa oikein kallonkutistajalla, on pakko kertoa mitä ammatti-ihminen tuumasi mietteistäni.

Hän oli sitä mieltä, että ihmisen olisi hyvä kolmekymppisenä myöntää, että jos kuuluisi siihen pikkuruiseen pieneen vähemmistöön, jolla on erikoislahjakkuus johonkin, asia olisi varmasti tullut jo ilmi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi