Lapsen oma huone

Sain ensimmäisen oman huoneeni 11-vuotiaana, kun Turun kotimme oli remontoitu. Olin siitä iloinen ja ylpeä, koska se oli ison tytön merkki. Hetkeäkään aikaisemmin en ollut omaa huonetta kaivannut enkä tarvinnut. En muista koskaan kadehtineeni kavereiden omia huoneita. Minusta oli ihan mukavaa nukkua isän ja äidin kanssa samassa huoneessa.

Samoihin aikoihin, joko viidennellä tai kuudennella luokalla muistan käyneeni tulevaisuudensuunnitelmista keskustelun luokkakaverini Annikan kanssa. Annika oli sitä mieltä, että lapsia on vastuullista hankkia vasta sitten, kun on vakituinen työpaikka ja on varaa niin isoon taloon, että jokainen lapsi saa heti oman huoneen. Itse olin sitä mieltä, että lapsia tulee ja saa tulla maailmaan ihan milloin vain, suunnittelematta paras. Ja varsinkaan en pitänyt omaa huonetta minään ihmisoikeusasiana.

Aika moni ajattelee Annikan tavalla. Siksi kai niin monella sukupolveni edustajalla on moninkertaisesti huijattu olo. Vaikka olisi toiminut kuinka järkevästi ja tunnollisesti, ei vakituista työpaikkaa tule ja perheen perustaminen lykkääntyy ja lykkääntyy – kunnes ei enää nalli napsahdakaan ilman lääkärin apua. Toki yleisin syy perhebarometrin mukaan vastentahtoiselle lapsettomuudelle on se, ettei sopivaa kumppania löydy. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jos liikaa tuijottaa porvarillisen elämän mittapuihin, jäävät puitteet helposti vajavaisiksi. Elämä on luonnostaan epätäydellistä. Kolmevuotiaan äitinä ajattelen, että juuri täydellisyyttä on se, että saamme nukkua samassa sängyssä lähekkäin koko perhe. Kyllä pienhenkilömme joskus aikoinaan pinnasängyssäkin nukkui, mutta nyt hän on tehnyt pysyvän pesän väliimme. Olen varma, että hän on onnellisin juuri siinä, missä voi yön aikana ottaa kädestä kiinni, pussata ja halia.

Pienet lapset eivät yleensä kaipaa omaa huonetta, mutta heidän vanhempansa kyllä. Siihen kaipuuseen on käsittääkseni kolme syytä. Joko uni ei tule silmään, kun taapero potkii unissaan isää päähän, vanhemmat haluavat harrastaa yön aikana seksiä sängyssään tai hermostuvat lelupaljouteen. Lastenhuoneeseen varastoidaan lapsen tavarat, joita kertyy pienituloisillekin perheille ihan poskettomat määrät. Yhtä käpylehmää varten ei tarvitsisi varata kokonaista huonetta.

Monilapsisissa perheissä varmasti isommat lapset joskus toivovat omaa rauhaa – varsinkin tavaroilleen. Itse olen pitänyt ihan parhaimpana taitonani sitä, että osaan keskittyä omiin asioihini seurueessakin. Pystyn lukemaan pöydän ääressä kirjaa huomaamatta vaikka joku karjuisi nimeäni korvaan. En tarvitse kokonaista huonetta todistaakseni itsenäisyyttäni ja itseellisyyttäni. Voisin asua vaikka avokonttorissa ja silti minulla olisi oma rauha.

Frans saanee kyllä aikanaan oman huoneen. En tiedä minkä ikäisenä, koska tarve varmasti vaihtelee. Mutta ainakin hänen pitäisi sitä itse ensin haluta ja meidän pitäisi vanhempina uskoa, että hän todella viettää aikaansa siellä – ei vain varastoi tavaraa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi