Lippalakki on okei

Yksi vankimmista kasvatuksellisista johtotähdistäni on ollut sääntö pitää kiellettyjen asioiden lista mahdollisimman lyhyenä. Silloin kun lapsi oli pienempi, se tarkoitti muun muassa sitä, etten viitsinyt kieltää lumen syömistä tai linnunsulkien keräämistä. Nyt kun lapsi on tullut tapakasvatettavaan ikään, eteen tulee mutkikkaampia ja monisyisempiä sääntöjä ja tilanteita.

On perinteitä, joista pidän ja joita mielelläni jaan eteenpäin. Esimerkiksi pidän jokavuotisista rapujuhlista, joihin minun mielikuvissani kuuluu vaalea paahtoleipä ja kirjolohenmädistä itse tehty tahna. Jos radikaali ja uudistusmielinen äitini tohtii valita tilalle terveysleipää ja sekoittaa mädin smetanan sijasta kermaviiliin, pala maailmaani järkkyy.

Sitä vastoin maailmassa on monia sääntöjä ja perinteitä, jotka päinvastoin tekevät oloni epämukavaksi. Ne ovat sellaisia sukujuhlasääntöjä, jotka viestivät, etten aivan kuulu siihen maailmaan. Ja usein ne säännöt ovat sukupuolisidonnaisia.

Niinpä en ole emansipatorisessa hengessä vaivautunut vaatimaan lapseltani lakin ottamista pois päästä sisällä ja syödessä. Miksi ihmeessä hänen täytyisi tehdä niin ihan vain siksi, että on poika? Kyllä pojalla ja miehelläkin lakki saattaa olla olennainen osa asustusta, jopa osa identiteettiä ja omaa alakulttuuria, niin kuin lippalakki monelle on. Silloin vaatimus lakitta esiintymisestä on vaatimus omasta itsestä luopumisesta. Se vaatii minusta vankemmat perustelut kuin tapa ja tottumus.

Sitä paitsi minulla itselläni on lakki päässä useimmiten silloin, kun tukka on likainen ja huonosti. Silloin en suurin surminkaan paitsi halua paljastaa päätäni julkisesti, en myöskään katso yhdenkään tilaisuuden muuttuvan siitä hienostuneemmaksi.

Kristillinen tapakulttuuri aiheuttaa oman päänvaivansa meille uskonnottomille ja varmasti vielä enemmän niille, joilla on joku muu jumalausko. Kirkko ja muut papilliset paikat eivät ole minulle luontaisia toimintaympäristöjä, joten yritän niihin joutuessani apinoida mahdollisimman tarkkaan muita ja olla huomaamaton. Aina kuitenkin epäilen, että jotakin tässä olen kuitenkin tietämättömyyttäni mokannut.

Kävimme kesäpurjehduksella viisivuotiaan poikani kanssa tutustumassa Seilin saaren kirkkoon, joka ymmärrettävästi oli lapsen mielestä tylsä paikka. Itse olisin jaksanut pidempäänkin eläytyä vanhoihin aikoihin, jolloin spitaalisille oli rakennettu kirkon takaosaan oma aidattu puolensa. Eläytymisen sijasta päädyin vilkuilemaan pelokkaasti kirkonvahtia, että tekeeköhän lapsi jotain sopimatonta. Että saiko sinne saarnastuoliin juosta? No, nyt ainakin juostiin.

Ymmärrän ihmisen tarvitsevan niin perinteitä kuin sääntöjäkin. Tavat ja tottumukset, asiat joita ei tarvitse kyseenalaistaa, tekevät elämän helpoksi ja turvalliseksi. Rajansa kaikella, rajoillakin. En haluaisi siirtää eteenpäin sellaisia määräyksiä, joita en osaa järjellä perustella.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi

.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi