Minä, nuorisorikollinen

"En mä kyllä tommosta osaa poistaa", pyörittelee päätään baarissa luokseni tuotu ystävän ystävä, joka kuulemma lapsena oli ollut taitava myymälävaras. Meitä on iso rinki aikuisia kokoontunut ihmettelemään hienoa espanjalaista sadetakkiani, johon myyjä oli Barcelonassa unohtanut väripanoksella varustetun varashälyttimen.

Hälytin ei ole soinut missään, eikä minkään kaupan laitteet – moni suomalainen myyjä on ystävällisesti yrittänyt – ole onnistuneet sitä irrottamaan. Siinähän lepää kuin muistona ajasta, jolloin olisin saattanut sellaisen takin kaupasta varastaa. Enkä ole ainut.

Siinä ringissä nimittäin kaikki intoutuivat jakamaan muistojaan. Yksi kertoi aina vain repineensä hälyttimet irti ja ommelleensa reiän. Toinen kertoi varastaneensa myymälöistä vain sellaisia tuotteita, jotka eivät hälytä. Aika monella tuntui olevan lapsuudessa takana vaihe, jolloin varastelu oli osa kasvamista.

Itse olen joutunut vain kerran kassin hälytyksen takia vartijoiden kanssa koppiin laukkutarkastukseen. Se oli pari vuotta sitten Turun Stockmannilla ja se oli yksi Pirkanmaan maakuntakirjaston kirja, joka sai tavaratalon hälyttimet päälle.

Olin aina ajatellut, että se hetki, kun hälyttimet soivat, on tosi nolo, vaikka ei olisi vienytkään mitään. Itse asiassa minua nolotti varmasti vähemmän kuin vartijoita. Hekin taisivat arvata, etten ole myymälävaras – enää. Ensimmäisen purkkani varastin lähikaupasta viisivuotiaana.

On kai aika lohdullista, ettei pienestä pitkäkynnestä välttämättä kasva isona ryöväriä. En tosiaan edes pitänyt itseäni minään nuorisorikollisena, vaikka yhtä muodikasta lompakkomallia kävin varastamassa useita kappaleita: nimittäin niillekin kavereille, jotka eivät itse uskaltaneet ryhtyä rikokseen. Ilmainen lompakko kyllä kelpasi kaikille.

Oli minulla kaveripiirissä niitäkin, jotka todella olivat nuorisorikollisia. He olivat sellaisia, joilla saattoi yhtäkkiä olla kymppitonni rahaa, jonka alkuperästä vain kuiskittiin. Ne pojat päätyivätkin aikaisin vankilaan. Moni kuoli kaksikymppisenä heroiiniin. He olivat kaikki olleet jo hyvissä ajoin yhteiskunnan hellässä hoivassa eli lastenkodissa, nuorisokodissa tai koulukodissa.

Poliitikkona sitä aina puhui varhaisen puuttumisen puolesta. Että kun tulee ensimmäinen merkki, vaikka se myymälävarkaus, ohjataan avun piiriin. Omat kokemukset jonkin verran sotivat tätä vastaan, sillä ne joille ei ehtinyt muodostua ongelmatapauksen identiteettiä, koska eivät jääneet kiinni, tuntuvat myöhemmin parhaiten pärjänneen.

Muistan kauhulla kuunnelleeni yhden lastenkodista karkureissulla olleen 14-vuotiaan kaverini alistunutta puhetta, jonka mukaan hän oli "laitosnuori, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia".

Itse sentään olin hyvän perheen lapsi, joka sai perusturvallisuuden turvin flirttailla vaaralla. Ehkä se oli se suurin ero, ei se kiinnijääminen.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi