Museot vapaiksi

Rakastan taidemuseoita. Parhaissa kaupungeissa on hengailtava taidemuseo ihan keskustassa. Helsingissä käydessäni piipahdan yleensä Kiasmassa vähintään kahvilla. Jo se hieno rakennus ja tieto siitä, että siellä sisällä on kaikkea hauskaa, ilostuttaa minua.

Olen vain aika hätähousu. Suunnattoman isoissa taidemuseoissa, kuten Pariisin Louvressa, on tietysti hyväkin oppia juoksemaan muutama vuosisata läpi niihin tarkemmin paneutumatta ja mennä katsomaan juuri ne taulut, jotka eniten kiinnostavat. Pienemmissä pitäisi yrittää jaksaa kerralla omaksua kaikki. En pysty.

Tennispalatsin kokoisissa taidenäyttelyissä olenkin opetellut tekniikan hiihdellä ensin maksiminopeudella koko näyttelyn läpi ja sitten tehdä toinen kierros, jossa tarkemmin pysähtyy katsomaan niitä tauluja jotka jäivät kiinnostamaan.

Viime viikonloppuna Skotlannin kansallismuseossa heittäydyin oikein mummoksi ja istahdin yhden Rubensin eteen penkille. Olen päättänyt opetella katsomaan myös vanhaa taidetta, koska Da Vinci -koodi ja sen suomalainen parempi versio, Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat opettavat, että kyllä siitäkin kaikenlaista löytää jos vain jaksaa tuijottaa.

Kaiken taiteen ei tietenkään tarvitse miellyttää omaa silmää, mutta on hyvä opetella katselemaan monenlaista. Uskon kyllä, että lapsesta kuvataidetta harrastaneille ei-esittävä taide ja nykytaide ylipäänsä ovat helpompia nauttia kuin vanhat potretit aatelisista. Muistan kun joku aikuinen yritti saada minua ihailemaan valon ja varjon leikkiä jonkun mulkosilmäisen brittikuninkaallisen hameenhelmassa ja minä tuijotin takaisin, että mitä ihmettä ukko horisee.

Teineillä sitten on vähän sukupuolesta ja angstisuusasteesta riippuen omat vaiheensa, joissa ensin ihastellaan impressionisteja, sitten surrealisteja tai ekspressionisteja, sitten teipataan jäljennös Munchin Huudosta sängynpäätyyn ja luetaan Hessen Arosutta.

Itse olin varhaisteininä sitä mieltä, että impressionismi on paras taidesuuntaus. Olenkin käynyt Pariisin d'Orsayn museossa noin kymmenen kertaa ja nähnyt aina vain sen yhden ja saman kerroksen.

Nykyään rakastan eniten Ars11:n kaltaisia taidekatselmuksia. Olen läkähdyttänyt itseni videotaideähkyyn Kasselin Dokumentassa ja pitänyt sadetta Venetsian biennaalin paviljongeissa. Sellaisissa pitäisi oikeasti viettää monta päivää ja käydä vain tekemässä pieniä tunnin piipahduksia. Ihminen ei määräänsä enempää pysty ottamaan vastaan.

Jos taidemuseot olisivat julkisen tilan kaltaisia hengähdys- ja ajanviettopaikkoja, olisi helpompaa piipahtaa kahvin ja pullan välissä katsomassa se yksi ihana taulu tai se viimeinen huone, joka edelleen on näkemättä. Tämä tietysti vaatisi sitä, että julkiset museot olisivat ilmaisia.

Se Skotlannin kansallismuseo muuten oli ilmainen. Museoiden pääsymaksujen poistaminen nielisi valtiolta miljoona euroa, mutta voisi antaa useammalle mahdollisuuden opetella nauttimaan itselleen vieraasta taiteesta - vaikka niistä mulkosilmäisten potreteista.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi