Rahan arvo

Joskus sitä laittaa käden poskelleen ja vajoaa miettimään, mitä tuokin kaveri tuossa horisee. Viimeksi minulle kävi näin, kun työhönsä intohimoisesti suhtautuva nainen äityi loputtomasti kiivailemaan rahasta: siitä, miten vaikeaa hänen alallaan on muuttaa hienoja juttuja taloudellisiksi ansioiksi. Ihmettelin, että mistä tuo tunnetila oikein kumpuaa.

Siinä käsi poskella luulin oivaltaneeni jotain, minkä kaikki muut ovat ehkä tajunneet aina. Nimittäin sen, että tuolle ihmiselle raha symboloi sitä, että hänen työtään arvostetaan.

Perintöriidoissakaan ei viime kädessä ole kysymys siitä kenelle vihreä vaasi kuuluu, vaan siitä, ketä äiti rakasti eniten. Juuri sillä tapaa raha kantaa muassaan kaikkea sellaista, jota minusta ei kannattaisi rahan varaan laskea. Rahan ja arvostuksen logiikat ovat väistämättä toiset.

Toki raha on kipeän konkreettinen asia niille, joilta se puuttuu. Mutta kuten Anu Silfverberg loistavassa kolumnissaan tällä samaisella sivustolla kirjoitti, luovien alojen tyyppien osalta köyhyyskin voi olla elitistinen valinta.

Siitä huolimatta, että en halua mitata arvostusta rahassa, olen tekijänoikeuskiistoissa aina seisonut tuulessa tekijöiden puolella, ihan reiluuden nimissä, taideammatteja ymmärtäen.

Samalla kuitenkin olen ihmetellyt sitä valtaisaa ohipuhumista, jossa tekijäjengi leikkii kolmen apinan patsasta kieltäytyen havainnoimasta ympäröivää muuttuvaa todellisuutta ja ollen aivan sydänverellä loukkaantuneita jokaisesta kriittisestä huomiosta, jolla tekijänoikeusjärjestelmää joku haluaa rukata.

En väitä että aina ja kaikkien kohdalla, mutta usein syynä on se, että taiteilijat tapaavat kokea kroonista arvostuksenpuuteahdistusta. Tämähän on maa, johon mahtuu pari neroksi nostettua kerrallaan.

Muut herkästi kokevat, että vääryyshän tämä, hienoa työtä teen minäkin koko ajan ja Hesari se vain Juha Jokelaa hehkuttaa. Haluttaisiin, että minustakin se henkilökuva kirjoitettaisiin ja katugallupia väännettäisiin uuden teoksen syvistä ulottuvuuksista. Linnaan juhliinkin kutsua odotellaan, vaikka moista elitististä hännystelyä ääneen pilkataankin.

Jos edes rahaa tulisi, se osoittaisi, että mystinen kasvoton yhteiskunta siellä jossakin rahahanojen takana kertoisi painavin kilahtelevin sanoin: Me arvostamme sinua.

Minä olen tehnyt ratkaisun olla hakematta seuraavaan kirjahankkeeseeni apurahoja. Tiedän olevani etuoikeutettu voidessani tehdä sen valinnan. Mutta jotenkin se kerjääminen vain vituttaa niin paljon, että mieluummin ansaitsen rahani ihan oikeana palkkarahana. Arvostan vapautta ja omanarvontuntoani enemmän kuin rahaa.

Oman tekemisensä voi hahmottaa myös niin, että tekee paljon erilaisia juttuja, joista toisista tulee rahaa ja toisista ei. Sellaistahan se nykyajan työelämä on, ettei työtä ja harrastuksia pysty aina käsitteellisesti toisistaan erottamaan. Joskus täytyy vain kestää se, että omasta mielestään ne hienoimmat ja tärkeimmät jutut ovat niitä, joista rahaa ei tule.

Minä kirjoitan tietokirjoja. Ei niistä mitään rahaa tule. Silti koen niistä ylpeyttä ja uskon jonkun niitä arvostavankin.

Raha on vaihdon väline. Vaikka väline on viesti, minä yritän olla vastaanottamatta viestiä. Rahan viesti on roskapostia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi