Smurffiinan ongelma

Kuvitellaan työyhteisö, jossa tiimin jäseninä on seitsemän erilaista tyyppiä. Yksi heistä on älykäs, yksi utelias, yksi ilkeä, yksi laiska, yksi innostuvainen, yksi idearikas ja yksi nainen.

Olen tullut siihen tulokseen, että feminismi on ollut minulle tapa käsitellä sukupuolieroa, joka on ärsyttävä ilmiö ja josta on elämässä paljon haittaa.

Kaikkein ärsyttävintä on se, että joku kuvittelee naiseuden sukupuolena kertovan luonteestani jotakin. Ikään kuin mitään muita persoonallisuuden ominaisuuksia ei tarvitsisi edes kysyä ja oppia tuntemaan, kun jo pelkkä naiseus kertoisi, millainen olen!

Olen sen verran misogyyni, että sanasta nainen tulee ensimmäisenä mieleen vain liuta rasittavia ominaisuuksia. Naiset ovat turhan naurajia, hölösuita, tyhjäpäitä, turhamaisia, laumasieluja ja kuiskuttelijoita.

Jos joudun Smurffiinaksi eli ainoaksi naiseksi miesseurueeseen, herkästi haluan unohtaa koko sukupuoleni ja irtisanoutua kaikista naisellisiksi mielletyistä piirteistä.

Olen monesti elämässäni halunnut olla hyvä jätkä siksi, ettei kukaan hoksaisi minun olevan nainen. Juuri äsken Facebookissa kärtin kaveriltani Mikaelilta, että minä haluan seuraavaan äijien ryyppyiltaan mukaan, kai minä nyt edes kerran miehestä kävisin.

Hyvän jätkän ansa on vain se, että siinä pitää hävetä ja piilottaa sellainen osa itsestään, joka kuitenkin on olemassa. Vaikka kuinka haluaisin olla sukupuoleton olento, en voi sukupuolelleni mitään. Jos halveksin naisia, halveksin itseäni. Jos halveksin itseäni, ei minulla ole hyvä olla.

Miesenemmistöisillä aloilla nainen herkästi valitsee strategiakseen hyvän jätkän osan. Jos saa muutkin unohtamaan sen, että on nainen, ei tarvitse olla koko ajan puolustuskannalla naiseuteen liitettäviä negatiivisia mielikuvia vastaan tyyliin ”sulla on varmaan kuukautiset, kun noin hermostut”.

Smurffiina voi myös heittäytyä joukon maskotiksi tai suorastaan vampiksi. Kun tekee numeron omasta sukupuolestaan, voi loppujen lopuksi olla persoonaton olento ja todella säilyttää oman yksityisyytensä. Ei tarvitse kohdata työkavereita omana itsenään, kun voi naamioitua roolin ”nainen” taakse. Miten helppoa se onkaan. Heilauttaa rannetta, heittäytyä avuttomaksi, punastella. Teeskentelyssä on kuitenkin se vaara, että lopulta muuttuu sellaiseksi, jota esittää.

Smurffiinan pitäisi saada ottaa paikkansa yhteisössä niin, että ei tarvitsisi hävetä omaa sukupuoltaan, mutta samalla tulisi huomatuksi omien ominaisuuksiensa ja ansioidensa kautta. Olla vaikka ”se ahkera”. Mutta ei se ole helppoa, kun naisten luullaan olevan aina vain naisia ja tietävän ”naisten jutut”.

Ja seuraavan kerran kun joku tulee kysymään, että mitä naiset ajattelevat tästä ja tästä asiasta, minä kyllä karjun, että vitustako minä sitä tiedän, mene ja kysy niiltä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi