Tykkään melusta

Täällä kaupungissa ei ole maaseudun rauhaa. Tämä tarkoittaa sitä, että mopojen sijasta kesäisin asuntoni kulmilla pärtsäilevät ihan oikeat moottoripyörät, joita ajavat jännän lainsuojattomat jengiläiset, joiden liikkeitä voi seurata ja raportoida aivan kuin suurella maailmalla ja Tampereella muka olisi jokin aito kosketuspinta.

Asuin taannoin Tampereen keskustassa kartonkitehtaan vieressä. Siitä ei ollut mitään muuta haittaa, kuin että öisin näin unta lentokentistä, sillä unen läpi tukkikuormien purku kuulosti jokseenkin siltä. Miten kansainvälinen tunnelma!

Kaikki kaupunkilaiset eivät ole hoksanneet melun ihanuutta tai he sietävät vain sellaista melua, jota kaltaisensa tuottavat. Ymmärrän, että kaikella on rajansa, kuten lentomelulla ja trumpetinsoitolla. Mutta on olemassa tukku asioita, joiden melua on syytä sietää.

Tällaisia ovat muun muassa ulkoilmatapahtumat, joita on vain harvakseltaan. Entisen asuntoni edessä liplattavan vesielementin toisella puolella järjestettiin rokkikonsertteja.

Ei tarvinnut maksaa lippuja, vaan saatoin vain kutsua ystävät kylään ja avata ikkunan.

Sen sijaan en järjestänyt illanviettoja, joissa kuunneltiin viereiseltä karaoketerassilta kumpuavaa melodista ilonpitoa. Koska itsekin laulan mieluummin kuin hyvin, ymmärsin minua häiritsevän tuossa melunlajissa lähinnä paskat biisivalinnat.

Tuin kuitenkin ystävääni, joka yritti saada poliisin häätämään asuntonsa edessä kuukauden aamuneljään saakka päivystäneen säkkipillinsoittajan. Niin, kaikella on rajansa.

On vain olemassa niitä ihmisiä, joiden raja menee tasan omassa äänessä. Ystävilleni on valitettu jopa kantapäillä kävelystä. Sellaisen nihkeilijänaapurin iloksi olisin itse alkanut piruuttani harrastaa japanilaisia tömistelylajeja.

Pientä kansalaistottelemattomuutta meluamisen puolesta olenkin harrastanut viimeksi toissa uutena vuotena, jolloin kävin paukuttelemassa raketteja kantakaupungin alueella. Jos ei saa kerran vuodessa paukutella ja edes keskustassa, niin voihan tylsyys ja tappura.

Meluymmärrys ei aina korreloi iän mukaan, niin kuin moni erehtyy luulemaan. Yhdelle ystävälleni oli ystävällinen vuokraemäntä, vanha kuin taivas, paheksunut mukavalle nuorelle miehelle häädön hankkineita naapureita siitä, että kyllä nyt nuorten pitää saada järjestää vähintään kerran kuukaudessa sellaiset juhlat, että meluakin lähtee.

Olen täsmälleen samaa mieltä, vaikka hieman ymmärrän mitan täyttymistä niissä naapureissa, jotka heräsivät kyseisille kamelin selän katkaisseille jatkoille siihen, kun viimeinen juhlavieras sammui otsalohkollaan ovisummeriin herättäen koko taloyhtiön ilman, että kukaan juhlahuoneistossa havaitsi pirinää.

Elämän äänistä lähtevä ihmisten melu saa minut kuitenkin tuntemaan olevani osa kaupunkiyhteisöä.

Siksi asetan tötteröhatun päähäni ja odotan kesää: Miten tylsää on istua kotona perjantai-iltana lapsen kanssa, jos ulkona on aivan hiljaista.

Toista se on kesällä, kun voin äänitilan kautta osallistua juhlintaan yhdessä ikkunani alla päivystävän pussikaljapuistoporukan kanssa!

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi