Voitto kotiin

Voitto kotiin vaikka verta pierren, huutaa poikani Frans juostessamme kilpaa. Ihan itse olen opettanut lapselleni tämän hienon moton, joka ei välttämättä ole kunniakseni kasvattajana.

Frans oli syyskuussa seuraamassa urheilukisoja ja nyt juoksemista harjoitellaan päivittäin. Oikeastaan etenemme kaupungilla vain juosten. Kolmevuotias painaa noin kolmenkymmenen metrin osuuksia ihan täysillä, pysähtyen sitten pariksi sekunniksi hengittämään ja jatkaa taas. Perillä posket ovat punaiset ja pää hiessä – ihan koko porukalla.

Juoksua kuuluu myös selostaa. Minä huudan ensin ”Frans johtaa”, sitten ”äiti nousee”, ”äiti tuulettaa ennenaikaisesti voittoaan” ja ”äiti hyytyy”. Viimeistään tässä vaiheessa Frans huutaa ”Frans nousee”, kirittää ohitseni ja on aika pysähtyä hengittämään.

Kilpailu on ainakin vielä leikkiä, jota ei oteta vakavasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö tosissaan pitäisi yrittää. Olen ylpeä Fransista, joka osaa antaa kaikkensa ja painaa täysillä. Päivittäin keskustelemme siitä, miten taitoja oppii, jos harjoittelee ahkerasti. Sirkusesityksen innoittamana Frans alkoi harjoitella vaikeaa jonglööritemppua. Sanoin, että kyllä sinä sen opit, jos harjoittelet monta vuotta joka päivä. Harjoitteluohjelma tyssäsi ensi kertaan, mutta harjoiteltavaa pienelle ihmiselle riittää.

Taidan kuulua ensimmäiseen suomalaiseen sukupolveen, jota on kehuttu ja kannustettu. Ei se kuitenkaan 70-luvullakaan vielä mitään aivan arkipäiväistä ollut. Ikäisteni korviin Jane Fondan aerobic-levyn kannustukset ”excellent, you can do it” kuulostivat eksoottisilta.

Olen itse huono häviäjä, todella kilpailuhenkinen ja suoritusorientoitunut. Joskus kaipaan kannustusta myös siihen, ettei ole pakko aina yrittää täysillä.

Lähisukulaisen maisterijuhlissa särähti korvaan hyväntahtoisen setämiehen sisäänastumisvirke ”seuraavaksi sitten tohtoriksi”. Hän tarkoitti tietenkin sanoa, että on ylpeä tuoreesta maisterista ja uskoo tämän kykyihin. Helposti suomalainen nuori nainen tulkitsee viestin niin, että kelpaan vasta tohtorina.

Kasvattajana on vaikea kannustaa niin, ettei samalla aseta vääriä paineita lapsen harteille. Yksi osa kannustamisessa on myös se, että kehuu tehdystä työstä ja onnistumisista. Se on nimittäin oikeasti kannustavaa, jos työ palkitsee tekijänsä ja saa hetken hekumoida saavutuksillaan ilman, että täytyy heti juosta täysillä kohti seuraavaa etappia.

Minä en ole koskaan oppinut iloitsemaan suorituksistani, vaan kaikki tuntuu heti riittämättömältä ja mitättömältä.

On ihmisiä, jotka sisuuntuvat jos heidän lahjojaan ja mahdollisuuksiaan epäillään. Torjunta aiheuttaa näyttämisen halun ja kannustaa ponnistelemaan.

Minä en kuulu heihin, koska epäilen itse omia lahjojani ja mahdollisuuksiani. Tarvitsen vieläkin äitiäni huudahtamaan iloisesti vieressä ”Voitto kotiin vaikka verta pierren”.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi