Akateemista työtä vaikea arvioida mittarein

Uuden palkkausjärjestelmän (UPJ) toimeenpano on nostanut yliopistoissa vastalauseiden myrskyn. Esitettyjen kriittisten mielipiteiden lisäksi haluaisin tuoda keskusteluun vielä yhden näkökulman UPJ:n keskeisestä ongelmasta.

UPJ on kriisissä siksi, että sen ajattelutavat eivät kohtaa yliopistoissa tehtävän akateemisen työn olemusta.

UPJ:n ongelma ei siis ole siinä, että kilpaileminen ja pisteytykset olisivat yliopistoissa uusi asia. Ne ovat pikemminkin perinteinen osa yliopistojen toimintaa.

Olemme tottuneet siihen, että kaikki työtehtävät – erityisesti professuurit – täytetään hakijoiden vertailun perusteella. Ongelmallista UPJ:ssä on se, että tehtävien vaativuustason määrittelyn ja henkilökohtaisen suoriutumisen pisteytyksen kriteerit eivät kuvaa kunnolla yliopistoissa tehtäviä töitä.

Yksityiskohtiin menemättä on helppo nähdä, kuinka vaikeaa on sisällyttää samoihin vaativuustasoihin tutkijat, hallinto-, laboratorio-, kirjasto- sekä toimistohenkilöstö.

Kaikki tekevät selkeästi erilaista työtä. Sama ongelma toistuu lievemmin myös opetushenkilökunnan osalta, jossa samaan nippuun on pakattu kaikki eritasoiset opettajat.

Työn kuvaamisen kategorioiden sopimattomuus on kuitenkin vain osa UPJ:n ongelmaa.

Vakavampia ristiriitoja syntyy siitä, että tehtävään määrättyjen esimiesten (!) pitää antaa kullekin alaiselleen pisteet henkilökohtaisesta työstä suoriutumisesta.

Tällainen kielipeli ja sen edellyttämä ajattelu on vierasta akateemiselle maailmalle.

Ongelmia se tuottaa siksi, että yliopistoissa tehokkaat työyhteisöt perustuvat kollegojen välisiin suhteisiin. Me emme ole esimiehiä tai alaisia.

Uuden tiedon tuottamisessa keskustelu on paljon tehokkaampi menetelmä kuin määräily.

Kärjistäen voisin sanoa, että UPJ:n kategorioissa ei ole mitään järkeä. Silti valtion virkamiehinä meidän on käytettävä niitä.

En kuitenkaan voi pitää yliopistojen hallintohenkilöstöä kritiikin oikeana kohteena, sillä virkamiehinä heillä ei liene muuta mahdollisuutta kuin totella annettuja ohjeita. En ole kuullut UPJ:n hurraahuutoja edes heidän joukostaan.

Miten tähän kafkamaiseen tilanteeseen on ajauduttu?

Eräs lähtökohta lienee se, että valtionhallinnossa yliopistoja on helppo pitää valtion virastoina siinä missä muitakin. Tällöin unohtuu (myös neuvottelijoilta?) se, että yliopistot eroavat muista virastoista siksi, että niissä tuotetaan uutta tietoa.

Tutkimustehtävä aiheuttaa sen, että virkamiehen asemasta huolimatta tutkijoiden ja opettajien työtä ei voi rinnastaa muihin virkamiestöihin.

UPJ:n neuvottelijat eivät jostain syystä ole ymmärtäneet sitä, että yliopistoissa tehtävää akateemista työtä täytyy tarkastella sen omista lähtökohdista käsin.

UPJ järkyttää suomalaisen yliopistomaailman toiminnan perustaa. Miksi?

Mielestäni UPJ:n perusongelma on se, että siinä ei ymmärretä yliopistoissa tehtävän akateemisen työn luonnetta. Sanon näin siksikin, että olen tutkinut aihetta vuodesta 1988.

UPJ:n ajattelutavassa ei oteta huomioon sitä, että yliopistoissa tehtävä akateeminen työ ei ole päämääriltään eikä luonteeltaan palkkatyötä.

Siitä ei tule palkkatyötä siksi, että siitä maksetaan palkkaa, tai siksi, että akateemiset ammattijärjestöt ajavat palkkatyön etuja.

Tutkimus ja opetus ovat tehtäviä, joissa onnistuminen vaatii tekijältään sekä eettistä että moraalista sitoutumista totuuden tavoitteluun. Raha ei ole työn tekemisessä ratkaisevin motiivi, vaikka ilman palkkaa ei voikaan elää.

Kuten professori Martti Koskenniemi kirjoitti (HS 13. 3.), ongelmana on lähinnä se, millaiseen epärehellisyyteen tässä prosessissa suostuu.

UPJ:n edellyttämä palkkatyön logiikka on yhteensopimaton yliopistoissa tehtävän akateemisen työn eettisten ja moraalisten periaatteiden kanssa. Tästäkin syystä UPJ:n perusteista on syytä keskustella ennen kuin on liian myöhäistä.

Keskustelussa lähtökohtana voisi olla tutkimukseen perustuva ymmärrys siitä, että yliopistojen akateemisen työn luonne riippuu paitsi työntekijän tehtävästä ja asemasta myös tieteenalasta.

Työn arvioinnissa oleellista olisi ottaa lähtökohdaksi sekä tieteenalojen että tehtävien väliset erot.

UPJ:ssä erot yritetään nimittäin häivyttää näennäisesti puolueettomien kategorioiden sisälle ja luoda eroja henkilökohtaisen suoriutumisen perusteella.

Ei vaadi kummoisia ennustajan lahjoja nähdä epäsovun määrää, minkä lähestymistapa luo työyhteisöihin.

Ongelmaa pahentaa se, että suoriutumisen arvioinnin kriteerit ovat epämääräisiä ja kiistanalaisia.

Onko palkkauksen muutos tavalla, josta siitä tulee lähinnä akateemisen työn Uusi PilkkausJärjestelmä, todellakin tarpeellisin yliopistoreformi?

Työntekijöiden kannalta yliopistojen suurin ongelma ovat pätkätyöt ja epävarmat työsuhteet. Koko korkeakoululaitoksen polttavin ongelma taas on riittämätön suora budjettirahoitus.

Toisaalta UPJ:n neuvottelijoiden ahdinkoa voi myös ymmärtää. Totta on, että nykyinen palkkaluokkiin perustuva järjestelmä on jäykkä. Myös yliopistojen yleinen palkkataso on matala.

UPJ yrittää nyt yhdellä iskulla ratkaista sekä työmarkkinamekanismin luoman jäykkyyden että niputtaa yhteen yliopistojen töiden erilaisuuden. Valittu lähestymistapa näyttää kuitenkin luovan enemmän ongelmia kuin ratkaisevan niitä.

Tämä johtaa loogisesti myös poliittisiin kysymyksiin UPJ:n neuvottelijoille.

Miten on mahdollista, että yliopistojen työtekijöitä – oman kantansa mukaan – edustavat järjestöt ovat suostuneet näin epäonnistuneisiin työn määrityksiin? Miksi akateemisen työn perusteista ei ole keskusteltu julkisesti?

korkeakoulututkimuksen

professori

Jyväskylän yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi