Arjen särkyminen perheiden uhkakuvana

Maalaisjärkeä lasten kasvatukseen, Kati Pohjanmaa peräänkuulutti (HS 13. 4.). Kysymys on ilmiöstä, joka näyttäytyy mediassa myös ihmettelynä vanhemmuuden katoamisesta nykyvanhemmilta tai uusavuttomuuden tulemisesta osaksi lapsiperheiden arkea.

Kysellään, mihin ihmeeseen nykyvanhemmilta on vanhemmuus tai järki kadonnut, ja näyttää ilmaantuvan monenlaisia valtakunnanneuvojia sen suhteen, kuinka lapsia pitäisi kuulla, nukuttaa tai kasvattaa.

Asiat olisivat yksilön, perheen ja yhteiskunnan kannalta yksinkertaisia, jos yksilöllinen ja yhteiskunnallinen päätöksenteko ja toiminta tapahtuisivat vain järjen perusteella.

Hyvinvointivaltion rahoitusongelmakin saattaisi ratketa sillä, että vain järki ohjaisi toimintaa. Niinpä voitaisiin olettaa, että ylipainoiset laihduttaisivat ihannepainoonsa, tupakoitsijat lopettaisivat tupakoinnin, liikaa alkoholia käyttävät alkaisivat kohtuukäyttäjiksi ja narkomaanit lopettaisivat huumeidenkäytön.

Kansalaisten järki varmaan tietää edellä mainittujen ongelmien sosiaaliset, terveydelliset ja kansantaloudelliset haitta- ja kustannusvaikutukset.

Ongelma on vain siinä, että ihmisen toimintaa ohjaavat järjen lisäksi moninaiset tunteet, ja vietitkin vokottelevat siinä määrin, että toteutunut toiminta ei aina ole yhteneväinen järkeväksi katsotun toiminnan kanssa.

Kun tähän vielä lisätään, että toimintaamme ohjaa sekin, millaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa elämme, huomataan asioiden monimutkaistuvan huomattavasti.

Näin on asia myös vanhemmuuden osalta. Vanhemmuus ei ole minnekään kadonnut eikä uusavuttomuus ole tullut tilalle.

Nykypäivänä vanhemmuuttaan toteuttavassa sukupolvessa ei ole tapahtunut mitään sellaista, joka olisi tehnyt heistä jotenkin kelvottomia tai osaamattomia vanhempien tehtäviin kuin edeltävistä sukupolvista.

Jos jotakin sukupolvista on tapahtunut, se on tapahtunut jo siinä sukupolvessa, joka synnytti ja kasvatti ja sosiaalisti tänä päivänä vanhempina olevat isät ja äidit 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtunut muutos modernisaatioineen ja kaupungistumisineen muutti myös perusteellisesti perheiden arkea, elämäntapaa, sosiaalisia suhteita ja läheisverkostoja.

Näiden muutosten haittavaikutukset näkyvät nyt myös 2000-luvulla lapsiperheiden arjessa. Viime kädessä yhteiskunnalliset murrokset, talouden kiristyminen ja työmarkkinoiden suuret muutokset tulevat näkyviin perheiden arjen tasolla – mutta noin sukupolven viiveellä.

Olen tutkinut tilastollisesti 232:n perhekuntoutuksessa vuosina 2001–2004 olleen vantaalaisen lapsiperheen arjen pulmia.

Kokonaisvaikutelma perhekuntoutustarpeen taustalla olevista syistä viittaa siihen, että osa lapsiperheistä näyttää voivan 2000-luvun Suomessa sikäli huonosti, että perheiden arkea koossa pitävät tekijät – työssäkäynti, toimivat perhesuhteet, riittävä taloudellinen pärjääminen ja päivittäinen arki päivärytmeineen – näyttävät näissä perheissä murentuneen.

Keskimäärin lasta kohden laskettuna ilmeni viidestä kuuteen kasvatukseen ja lastenhoitoon, vanhemmuuteen, perheväkivaltaan ja päihteidenkäyttöön liittyvää kasvuolojen vakavaa riskitekijää.

Yhtään uusavutonta tai lapsiaan rakastamaan kykenemätöntä perhettä ei joukossa ollut, ainoastaan syvästi uupuneita, arjen paineissaan eri tavoin murtuneita perheitä.

Olemme tekemissä hyvinvointivaltion pahoinvointivaikutusten kanssa. Tuloksena on kuva lapsiperheen särkyneestä arjesta, joka näyttäytyy kaoottisena ja vuorovaikutussuhteiltaan epämääräisenä.

Näissä perheissä ei kukaan perheenjäsen ole hyvinvoiva.

Näkökulmani on vain kurkistusluukku yhteiskunnan lapsiperheisiin, koska työskentelen yksikössä, joka tarjoaa lastensuojelun perhekuntoutusta.

Uskallan väittää, että samantyyppinen ilmiö eri olomuodoissaan kolkuttelee monen muunkin lapsiperheen ovelle tänä päivänä.

Perheiden elämä on ollut monenlaisten muutosten ja paineiden ristiaallokossa viime vuosikymmeninä. Olisi tärkeää pysähtyä miettimään sitä, miten suomalainen lapsiperhe todella voi ja miten lapsiperheiden hyvinvointiin voitaisiin vaikuttaa.

Tällä on merkitystä myös hyvinvointivaltion perustan kanssa, sillä syntyvyys on Suomessa ollut jo pidemmän aikaa riittämätön väestön uusiutumisen kannalta, avioerot ovat lisääntyneet samoin kuin yksinhuoltaja- ja uusperheiden määrä.

Koska lapsi ei synny suoraan yhteiskunnan jäseneksi vaan perheeseen, joka tarjoaa välittömän hoivan, huolenpidon ja sosiaalistamisen, on merkitystä sillä, miten lapsiperhe voi Suomessa ja mitä voimavaroja perheellä on käytössään omassa kasvatustehtävässään.

yhteiskuntatieteiden maisteri

perhekuntoutuskeskuksen johtaja

Kirkkonummi

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi