Eikö ydinperhettä enää arvosteta?

Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen ja 1960-luvulta alkanut naisten lisääntynyt työssäkäynti ovat tuoneet muassaan paljon hyvää: ne ovat antaneet mahdollisuuden itsenäiseen elämään, opiskeluun, sosiaaliseen nousuun ja uudenlaisten roolien muodostukseen.

Toisaalta juuri nämä asiat ovat synnyttäneet juurettomuutta ja ristiriitoja. Ydinperhe on hajonnut. Enää ei puhuta äidistä ja isästä.

Keskustelua hallitsevat sellaiset anonyymit termit kuin vanhemmat ja huoltajat. Tämä on tulosta vuosikymmeniä jatkuneesta kaiken tasapäistämään pyrkivästä politiikasta.

Nykyisten normien mukaan ei ole oikein tehdä eroja ihmisten, saati sukupuolten välille. Jos näin toimitaan, kuuluu jostain nuhteleva ääni, joka sanoo moisen olevan epätasa-arvoista.

En ole esittämässä, että naisen tulee palata ns. "nyrkin ja hellan väliin", mutta haluan herättää keskustelua siitä, mihin ollaan tultu silloin, kun äideille ja isille oma ura on noussut kaiken muun ohi.

Perheelle ja lapsille annetaan yhä vähemmän aikaa. Monet uraorientoituneista naisista kokevat lapsiaan pidemmäksi ajaksi kotiin hoitamaan jääneet kanssasisarensa elämässään epäonnistuneiksi. Vain työelämässä menestyminen kelpuutetaan onnellisuuden mittariksi.

Lisääntyneestä itsekkyydestä kielii jo sekin, että puolet nykyisin solmituista avioliitoista päättyy eroon. Kiistämätön tutkimustulos kertoo, että neljä viidestä avo- tai avioliitosta päättyy Suomessa naisen aloitteesta.

Jokainen erotilanne on tietenkin aina yksilöllinen, enkä halua syyllistää sen enempää miehiä kuin naisiakaan. Totean vain, että kovin ovat karuja luettavia nykyiset avioliittotilastot.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Ajatus on sinänsä kannatettava, mutta miettimällä sitä, miten yhdistää työ ja perhe-elämä, ei puututa itse sairauden syyhyn, vaan ainoastaan lääkitään oireita.

Jo sen, että ylipäänsä on ajauduttu tilanteeseen, jossa etsitään keinoja perhe-elämän ja työn yhdistämiseksi, pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Kysymyksen tulisi kuulua: onko työ ja perhe-elämä ylipäänsä sovitettavissa yhteen? Eikö lapsilla olekaan ensisijaista oikeutta äitiin ja isään?

Menneen ajan miehen ja naisen rooleissa oli runsaasti heikkouksia, monet niistä liittyivät suoraan miehen ja naisen väliseen tasa-arvoon.

Toisaalta ne sisälsivät etenkin lapsille mutta myös vanhemmille tärkeitä jatkuvuutta, yhteisöllisyyttä ja ennen kaikkea turvallisuutta edistäviä asioita.

Vanhaan ei ole paluuta eikä monessa mielessä tarvettakaan, siitä ovat pitäneet huolen mm. kaupungistuminen ja sen mukanaan tuomat monet perhettä ja yhteiskuntaa laajemminkin koskevat rakennemuutokset.

Keskustellessamme perheistä, lapsista ja heidän äideistään ja isistään meidän olisi syytä pysähtyä miettimään omaa itsekkyyttämme, uraorientoituneisuuttamme, elämyshakuisuuttamme ja sitä, mitkä oikeastaan ovat ne todelliset syyt, miksi monet perheet, lapset ja avioparit voivat huonosti. Voimmeko kenties aikoja sitten romukoppaan heitetyistä vanhoista arvoista kuitenkin jotain oppia?

Päättäjien taholta huutoon voitaisiin vastata mm. kodinhoidontukea nostamalla, tekemällä niin isille kuin äideillekin omien lasten hoitamisesta varteenotettava vaihtoehto työssäkäynnille.

Korostan, että myös isiä tulee kannustaa jäämään muutaman viikon isyyslomaa pidemmäksi ajaksi kotiin lapsen ollessa alle kouluikäinen. Perheenjäsenten yhteinen aika on panostus lasten tulevaisuudelle.

kansanedustaja (kok)

sosiaali- ja terveysvaliokunnan varapuheenjohtaja

Espoo

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi