Eläintarhojen ylläpito moraalinen ongelma

Korkeasaaren johtaja Seppo Turunen on julkisuudessa korostanut eläintarhojen suhdetta lajisuojeluun. Väite ei kuitenkaan ole aukoton.

Eläintarhojen lajisuojelu on jäänyt varsin pienimuotoiseksi. Vaikka tarhoja edustavien yhdistysten lupaukset ovat optimistisia, totuus on, että ainoastaan harva tarha itse asiassa harjoittaa suojelua, että suojelu jää tällöinkin marginaaliseksi ja että koko suojelun perusta on kyseenalainen.

Maailman vähintään 10 000 tarhasta ainoastaan noin 25–50:n arvioidaan harjoittavan lajisuojelua vakavasti.

Ehdoton valtaosa tarhojen eläimistä ei ole uhanalaisia, ja näiden eläinten pidon oikeutus jää hämärän peittoon.

Silloinkin, kun suojelua toteutetaan, keskitytään usein geenipankkien rakentamiseen luonnollisten kantojen elvyttämisen jäädessä muutaman prosentin luokkaan.

Perusongelma on, että uhanalaisuuden syyt sivuutetaan. Yksittäisen lajin geenipankittaminen ei ole ratkaisu.

Lajisuojelu vaatii lajiverkostojen ja elinalueiden turvaamista: lajit elävät suhteessa toisiinsa sekä muuhun ympäristöön, ja suojelun on perustuttava näiden seikkojen tukemiseen.

Valitettavasti tukityö on pahasti kesken resurssien ja tahdon puutteen vuoksi.

Olisikin toivottavaa, että eläintarhojen geenipankkiohjelmiin vuosittain suunnatut sadat miljoonat dollarit ohjattaisiin eläinten elinmahdollisuuksien parantamiseen luonnossa.

Tämä tarkoittaa mm. suojelualueiden lisäämistä, paikallisten ihmisten kouluttamista ja salametsästyksen sekä erilaisten yritysten toiminnan valvomista.

Turusen mukaan eläintarhoilla on tässä työssä rooli asiantuntijana. Lajisuojelu ei kuitenkaan ole riippuvaista eläintarhojen asiantuntijuudesta.

Valitettavasti eläintarhojen rooli on jopa kielteinen, sillä niiden harjoittamaa työtä käytetään syynä pidättäytyä varsinaisesta suojelusta.

Geenipankkien olemassaolo toimii omantunnon puhdistajana samalla kun eläimet kuolevat sukupuuttoon omissa elinympäristöissään. Todellinen halu vaikuttaa lajisuojeluun jää puuttumaan.

Turunen ehdottaa, että eläintarhoilla on tärkeä asema ihmisten luontoyhteyden rakentamisessa.

On kuitenkin omituista väittää, että rajoitetuissa oloissa pleksien takana elävät ja usein huonosti voivat eläimet mahdollistavat kunnioittavan asenteen syntymisen.

Ihmiset kohtaavat eläimiä, jotka voivat huonosti nimenomaan siksi, että ihmiset voisivat kohdata niitä rahaa vastaan – paradoksi on ilmeinen.

Todellinen suhde eläimiin on mahdollista vain tilanteessa, jossa itsenäisiä eläimiä tarkkaillaan niiden omilla ehdoilla, oli kyseessä sitten luontodokumentti tai takametsä.

Tutkimusten mukaan eläintarhoissa kutakin lajia katsotaan keskimäärin vain sekuntien ajan, mikä ei ole omiaan luomaan mielekästä suhdetta.

Eläimet voivat tarhoissa huonosti. Tilat ovat varsin rajoitetut vastaten monien lajien kohdalla tilannetta, jossa ihminen asetettaisiin asumaan puhelinkoppiin.

Tämä korostuu Korkeasaaressa, jossa suojelupäätökset sekä saari ovat luoneet selviä rajoituksia.

Virikkeet jäävät usein olemattomiksi, jatkuva ihmisten virta luo stressiä, ja tarhan kiinnioloajat eläimet joutuvat usein viettämään ahtaissa ja karuissa sisätiloissa.

Seuraus on, että monet tarhaeläimet kärsivät stereotyyppisestä käyttäytymisestä (edestakaisin kävely, huojunta, kaltereiden ja jopa oman ruumiin pureskelu), apatiasta, masennuksesta ja aggressiosta.

Sairaudet, ennenaikaiset kuolemat ja lisääntymisongelmat ovat sangen yleisiä (viimeisimpänä esimerkkinä Särkänniemessä kuollut delfiini). Ääriesimerkit mm. Englannista kertovat eläinten kauppaamisesta lihaksi, pyydystämisestä luonnosta ja eläinrääkkäystuomioista.

Tarhat myös lopettavat eläimiä säännöllisesti, ja mm. laumakokoon vaikuttava "ylijäämä" tapetaan vuosittain. Korkeasaari ei suinkaan ole tässä asiassa viaton.

Se on mm. tappanut karhunsa vain korvatakseen nämä myöhemmin uusilla, lopettanut paviaaneja aiemminkin sekä tappanut eri lajien yksilöitä ylijäämänä.

Vaikka paviaanilauma säilyi, ovat sen nuoret urokset valitettavasti edelleen tappouhan alla tarhan hylättyä uudelleensijoitusmahdollisuuden.

Eläintarhat rikkovat eläinten hyvinvointia, sillä ne eivät pysty vastaamaan eläinten lajiominaisiin tarpeisiin.

Tarhat myös toistavat eläinkuvaa, jonka puitteissa leijona tai norsu on oikeutettua asettaa häkkiin ihmisten tuijotettavaksi. Usein taustamotiivi on yksinkertaisesti raha ja turismi.

Maailmalla on syntynyt organisaatioita kritisoimaan eläintarhatoimintaa, ja myös Suomessa kriittinen asenne on paikallaan.

Turunen on oikeassa vaatiessaan tarhoilta suurempaa paneutumista lajisuojeluun. Varsinainen edistysaskel otetaan kuitenkin silloin, kun itse eläintarhojen asema kyseenalaistetaan.

Samalla täytyy toki muistaa tarhojen olevan vain yksi osa eläinten käyttöä. Eläinkuva kokonaisuudessaan vaatii muutosta, oli kyseessä sitten eläintarhan asukki, turkiskettu tai tehotuotettu lehmä. Kunnioittava suhde eläimiä kohtaan vaatii tätä.

tutkija

Turun yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi